perjantai 7. maaliskuuta 2014

Kulttuurieroja: Lapsen itsemääräämisoikeudesta

Nepalissa yksi suuri ero ihmisten käyttäytymisessä suhteessa pieniin lapsiin on tapa, jolla lasta lähestytään ja se kuinka moni ihminen lasta käsittelee ylipäätään.

Suomessa jos tapaamme uusia ihmisiä tai vanhoja tuttujakin, ihmiset yleensä lähestyvät vauvaa vähän varoen ja jopa vähän kumartuvat, jotta eivät vaikuttaisi pelottavalta. Ihmiset usein odottavat vauvan hiukan vierastavan, eivät hyökkää vauhdilla hänen luokseen vaan puhuvat lepertelevällä äänellä ja odottavat vauvan/lapsen reaktiota ja hänen pyyntöään, tai vähintäänkin kysyvät lupaa ottaa syliin.

Nepalissa käyttäytymismalli on aivan toinen. Ihmiset saattavat tulla lapsen luokse hyvin kovaäänisesti, jopa kiljuen tai paukutellen käsiä yhteen. He tulevat suoraan puristamaan lasta poskista ja joko pyytävät lasta syliin elekielellä tai vetävät häntä käsistä syliinsä. Jos lapsi ei itse tee elettä tullakseen pyytäjän syliin tai vaikka hän jopa kieltäytyisi pelokkaana, hänet otetaan silti syliin vasten hänen tahtoaan. Kuka tahansa kokee oikeudekseen ottaa lapsen syliin, myös tuntemattomat ihmiset kadulla. Sitten kun lapsi itkee sylissä, hänet yleensä kyllä annetaan takaisin, mutta vahinko on jo tapahtunut. Lapsen itku tietysti on merkki siitä, että äiti on kasvattanut lellimällä lapsesta pelkurin.

Mimmi on aina ollut mielestäni hyvin rohkea lapsi, eikä ole koskaan vierastanut kunnolla. Olen yleensä pystynyt antamaan hänet syliin kenelle vaan ja hän on hyvin nopeasti mennyt itse uusien ihmisten luo. Kiinassa ollessakin vaikka ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita lapsista ja tulevat koskemaan, kukaan ei ota häntä syliin kysymättä. Sen sijaan Mimmi itse saattaa katsella uutta ihmistä hetken ja sitten mennä ojentamaan kädet, että pääseekö syliin.

Tämän vuoksi täällä Nepalissa minulla meni vähän liian kauan aikaa tajuta, että ihmisten hyökkäävyys oli kuitenkin liikaa Mimmille. Aluksi hän oli normaalisti innokas itsensä ja viihtyi oikein hyvin appiukon ja varsinkin hänen tyttöystävänsä kanssa. Välillä häntä pitelivät myös muut ystävät. Jotkut ihmiset saivat ottaa syliin ja toisten pyytäessä hän kieltäytyi. Kuitenkin muutamia päiviä täällä oltuamme hän rupesi tulemaan itkuiseksi, jos kukaan muu kuin minä tai isä halusi pitää häntä, eikä hän tuntunut enää viihtyvän oikein muualla kuin vanhempien sylissä. Lopulta tajusin, että tämä hänen hätänsä ei johtunut mistään hampaan tulosta tai väsymyksestä vaan hän vaikutti hätääntyvän kaikista ihmisten lähestymisyrityksistä ja aina niiden jälkeen olevan enemmän kiinni minussa jonkun aikaa kunnes leikinhalu taas voitti. Järkeilin hänen reaktionsa liittyvän siihen, että häntä oli ehkä alkanut pelottaa se, että hän huomasi kenen tahansa ihmisen voivan kaapata hänet syliinsä hänen tahtonsa vastaisesti. Varmasti hän oli myös aistinut monessa tilanteessa minua ärsyttävän sen, kuinka ihmiset yrittivät saada häntä syliinsä tajuamatta lopettaa, vaikka hän selvästi kieltäytyi. Alussa Mimmi meni ihmisten syliin helpommin. Tietenkään en antanut häntä, jos hän selvästi kieltäytyi, mutta alussa hän saattoi olla vain hiukan ujon tuntuinen, jolloin annoin ihmisten ottaa hänet. Nyt jälkiviisaana olisi pitänyt kieltää kaikki paitsi ne kerrat kun Mimmi itse pyysi päästä vieraan syliin.

Tilanteesta tuli mieleen keskustelu, jossa olin mukana joitain aikoja sitten liittyen lapsen itsemääräämisoikeuteen. Puheena oli se,  onko pienellä lapsella oikeus päättää esimerkiksi kenen syliin hän menee, ketä halaa tai pussaa. Esimerkkinä oli Suomessa tyypillisempi tilanne innokkaat sukulaiset, joita lapsi ujostelee, mutta ketkä haluavat jakaa hellyydenosoituksia. Isommalle lapselle voi jo selittää, että "Halaa sitten mummia kun se merkitsee hänelle niin paljon", mutta pienelle lapselle sellainen vasten hänen tahtoaan syliin ottaminen tai halaaminen loukkaa hänen oikeuttaan määrätä omasta kehostaan ja tilastaan. Keskustelu liittyi naisten oikeuksiin ja siihen, miksi niin moni nainen tulee hyväksikäytetyksi ja miksi me naisina niin helposti hyväksymme sen. Itselleni silloin uutena ajatuksena tuli, että se mitä me opetamme lapsillemme(tytöillemme) jo aivan pienenä luo pohjan heidän itsetunnolleen ja itsearvostukselleen myöhemmässä elämässä. Jos opetamme pienelle tytölle, ettei hänellä ole oikeutta itse päättää kuka häneen koskee, halaa tai antaa suukon, hän ei varmastikaan myöhemmässä elämässä helposti opi uskomaan näihin oikeuksiinsa, kun pienenä elämästä opitut totuudet ovat niin syvällä selkärangassa. Vanhempien on tietysti pakko ottaa lapsi syliin monessa tilanteessa vastoin hänen tahtoaan, mutta hänen itsemääräämisoikeutensa pitäisi toteutua esimerkiksi siinä, että jos häntä pyytää antamaan pusun tai halauksen ja hän ei tahdo, niin häntä ei koskaan siihen pakoteta tai painosteta (edes syyllistämällä tyyliin "Anna nyt ettei äitille tule paha mieli"). Hellyyteen pakottaminen on pelkkää vallankäyttöä ja opettaa hyvin vääriä asioita.

Kun tajusin kaiken tämän, minua rupesi tietysti ärsyttämään nämä tilanteet ja ymmärsin, että minun täytyy yrittää suojella Mimmiä yrittämällä vältellä näitä tilanteita kuin vain voin. Eräänä huonona hetkenä kun Mimmin istuessa katukivetyksellä yksi tuntematon nainen yritti hänet väkisin nostaa, suutuin sen verran, että tartuin naiseen käsiin ja riuhtaisin ne irti Mimmistä. Mimmi selvästi jotenkin reipastui tämän jälkeen. Vaikka pieni onkin hän varmaan ymmärtää enemmän kuin uskommekaan ja varmasti hän tajusi minun puolustavan häntä. Harmittaa, että en puolustanut häntä jo aiemmin tehokkaammin vaan hän ehti hiukan menettää luottamustaan siihen, ettei häntä voida vain kaapata milloin tahansa. Puhuimme tästä Mimmin isän kanssa ja nyt pidämme tärkeänä, että kenen tahansa pyytäessä sanomme heti selkeästi, ettei Mimmi halua tulla hänen syliinsä ja täällä kun ihmiset ovat hyvin peräänantamattomia niin voi vain yksinkertaisesti kääntää selkää liian innokasta tyyppiä kohti, jotta Mimmi tuntee olevansa suojassa. Sanon myös joka kerta Mimmille kun hän alkaa heti hätääntyä ihmisten ojentaessa käsiä häntä kohti, että hänen ei ole pakko mennä kenenkään syliin jos ei halua. Toivon, että tämä vähän palauttaa pian Mimmin luottamusta meihin ja maailmaan :)




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti