perjantai 26. heinäkuuta 2013

Vältä BPA:ta (erityisesti raskaana / imettäessä!)

Muoveista liukeneva yhdiste BPA eli Bisfenoli A on nyt yhdistetty pojilla mielialaongelmiiin ja yliaktiivisuuteen. Erityisesti siis raskaana ollessa, mutta toki itsesi ja isompien lasten takia myös muulloin vältä parhaasi mukaan muoveja ja erityisesti niiden/niissä kuumentamista! Muoveissa on muitakin haitallisia yhdisteitä toki, joten mitä enemmän pystyt käyttämään lasia, posliinia, emalia yms. muita turvallisia materiaaleja niin sen parempi.

BPA:ta liukenee esimerkiksi säilyketölkkien sisäpinnoilta, tästä(kin) syystä kannattaa siis suosia tuoretta ruokaa. Keittiön välineet nyt on itsestäänselvästi suositeltavaa olla puisia muovin sijaan, muovilautaset pois käytöstä (älä varsinkaan ikinä kuumenna niissä!) ja lapsille, vauvoille ja itselle lasiset (tutti)pullot. Yllättävätkin pikkujutut voivat lisätä kemikaalikuormaa, esimerkiksi jos sinulla on tapana juoda take away -kahvi aamuisin kertakäyttömukista, saat päivän BPA-annoksesi samalla juodessasi muovisen kannen läpi. Jätä siis kansi pois tai ota oma lasimukisi mukaan :)

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

8 kuukautta täynnä

Kahdeksan kuukautta olemme eläneet jo kolmen hengen perheenä. Toiset sanovat, että "ne kasvavat niin nopeasti" ja kaipaavat sitä vauva-aikaa. Minusta taas tuntui jo viikon jälkeen kuin Mimmi olisi ollut kanssamme aina ja ainakin ensimmäiset puoli vuotta olivat kyllä kenties elämäni pisimmät. Ei siksi, että ne olisivat olleet elämäni kamalimmat niin kuin tuo sanonta yleensä tarkoittaa. Vaikka siinä piilee kyllä ihan pieni totuuden siemen, olen nimittäin kovasti odottanut hänen kasvavan. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan aina varoitellaan kovasti, että "Nauti nyt siitä vauva-ajasta, sit kun se lähtee liikkeelle niin sit sulla on kiire juosta perässä ja vahtia". En ole tätä uskonut (vaikka on naurettu, että "kyllä sä sit huomaat") vaan päinvastoin, olen odottanut kovasti, että hän oppisi itse liikkumaan ja saisi sitä kautta enemmän itsenäisyyttä ja vapautta tehdä mitä haluaa. Ja en edelleenkään ole vauvaihmisiä, vaan nautin huomattavasti enemmän vähän isomman lapsen kanssa leikkimisestä, kommunikoimisesta ja nauramisesta.

Nyt sitten vihdoin ja viimein ollaan siinä pisteessä, että hän konttaa, nousee seisomaan tukea vasten, ilmaisee itseään jo melko selkeästi ja osaa sanoa "äiti". Ja kyllä, olen tyytyväinen! Kaikki vauvat ovat erilaisia, tämä meidän vauvamme kun on vaatinut kaksikuukautisesta lähtien olla koko ajan pystyasennossa (seisomassa) sylissä ja muutenkin toiminnan keskipisteenä eikä viihtynyt yhtään yksikseen, niin on tämä vaan koko ajan huomattavasti helpompaa kun hänet voi laittaa lattialle ja hän osaa liikkua ja tutkia itsekseen maailmaa. Ja en oikein tiedä miksi pitäisi juosta perässä kunhan huolehtii, ettei lattiatasossa ole mitään vaarallista. Ai niin ja ehkä se tärkein, hän pärjää jo pitkän tovin ilman äitiä. Kävin tekemässä ensimmäisen työvuoron huvikseni ja hän viihtyi 8 tuntia oikein hyvin isänsä kanssa. Nyt saa sanoa, että "Kyllä se sitten vaikeaksi muuttuu kun hän rupeaa kävelemään/tulee uhmaikään/alkaa vierastaa jajaja.."  ;)





maanantai 15. heinäkuuta 2013

Vauva reagoi aikuisten reaktioiden mukaan

Vitsi, jonka muistan nuoruudesta (ei ehkä oikeasti mene sanatarkasti näin):

Pikku-Kalle tulee alakertaan verta vuotavan sormen kanssa. Äiti kauhistuu: "Mitä sinulle on oikein sattunut? Etkö edes itkenyt yhtään?" Pikku-Kalle vastaa: "En tiennyt, että olit kotona".

Kuvaa hyvin sitä, miten suuri osa lasten reagoinnista sattumisiin ja kipuun on aikuisten odotusten täyttämistä. Lapset osaavat selvästi jo tosi pienestä saakka kuulostella aikuisten reaktioita asioihin ja käyttäytyä sen mukaan. Ollaan puhuttu tästä kavereiden kanssa monesti, että varmaan suurin osa lasten "kivusta" ja itkusta on huomion hakemista aikuiselta ja tietyn käytösmallin täyttämistä, koska lapsi on opetettu siihen pienestä asti, että esimerkiksi lapsen kaatuessa aikuinen odottaa hänen itkuaan ja kivun näyttämistä.

Jean Liedloff puhuu myös tästä aiheesta kirjassaan Continuum Concept, kuinka hän hämmästyi viidakon alkuperäiskansan lapsien omatoimisuutta ja sitä kuinka he eivät satuttaessaan itsensä juosseet heti aikuisen luokse hellittäväksi ja lohduteltavaksi. Hän on sitä mieltä, että lapset (ja ihmiset ylipäätään) käyttäytyvät aina (tiedostamattaan) sen mukaan mitä heiltä odotetaan.

Olen itse huomannut Mimmin kanssa hyvin sen kuinka suuri kipukynnys hänellä oikeasti on ja kuinka vahvasti hän reagoi aikuisen reaktioihin. Olen yrittänyt tietoisesti rauhoittaa omia reaktioitani ja opetella reagoimaan eri tavalla kuin "normi" on. Yllättävän vaikeaa! Aluksi muistin tämän aina vasta jo "säikähdettyäni" ja voivoteltuani vauvan kaaduttua, mutta pikku hiljaa nyt muutamassa kuukaudessa olen jo päässyt siihen, että hänen kolauttaessaan ilmeeni ei ole enää (ainakaan suurimmalla osilla kerroista) kauhistunut vaan hymyilen reippaasti ja en ole huomaavinani tapahtunutta. Sillä, että ei ole huomaavinaankaan tapahtunutta, tarkoitan siis, että ne muutamat taktiset sekunnit vahingon tapahduttua on reagoimatta ja seuraa, että alkaako lapsi itkeä, eli toisin sanoen sattuiko häntä oikeasti vai ei, ja vasta jos huomaa, että lasta oikeasti sattui niin silloin tottakai on hänen tukenaan, tosin silloinkin vain saatavilla, ei reagoimassa lapsen puolesta! Nopeasti huomaa kuinka harvoin lasta oikeasti sattuu niin paljon, että itkulle tai voivottelulle olisi tarvetta ja kuinka nopeasti hän jatkaa tekemisiään jos tilannetta ei pysähdy dramatisoimaan.

Tarkoitus ei siis ole todellakaan vähätellä lapsen kipua, kieltää häntä näyttämästä kipua tai evätä häneltä lohtu ja pääsy syliin silloin kun häntä oikeasti sattuu. Tarkoitus on vain kasvattaa lapsesta itsenäinen, eikä opettaa häntä siihen, että pienikin kipu on jotain niin kamalaa, ettei siitä selviä itse ilman vanhempien tukea ja lohtua. Tärkeää onkin, ettei lapsen kipua mitätöi joko eväämällä häneltä lohtu kokonaan tai sanomalla jotain kannustavaksi tarkoitettua mutta oikeasti lasta mitätöivää kuten "Ei noin pieni kolaus satu" tai "Eikai nyt noin iso tyttö enää tollaista itke" vaan yksinkertaisesti ainoastaan olla reagoimatta tapahtuneeseen vahvemmin kuin lapsi itse.

Kuten sanoin, Mimmin kanssa huomaa tosi selvästi kuinka eri lailla hän reagoi silloin kun aikuinen kauhistuu. Esimerkkinä olimme junassa juhannuksen jälkeen ja hän raapaisi itseään poskeen. Nainen vieressä, jonka kanssa juttelin kauhistui aivan hirveästi ja rupesi ääneen voivottelemaan, että ai kamala, kuinka hirveästi sitä nyt varmaan sattui. Mimmi alkoi tietysti itkeä, nostin hänet syliin ja hän katsoi minuun ja lopetti itkun. Sitten hän katsoi tähän naiseen, joka edelleen näytti täysin järkyttyneeltä ja rupesi vielä uudestaan voivottelemaan. Yllätyksekseni Mimmi rupesi uudestaan itkemään, sellaista puoliväkisin väännettyä itkua, jota en ole koskaan aiemmin kuullut, ja jatkoi tätä naista katsellen, aina välillä kääntyen minuun outo ilme kasvoilla kuin ihmetellen, että mitähän tässä nyt oikein tapahtuu :D

Toinen esimerkki kun olin kampaajaystävälläni muutama päivä sitten ja Mimmi leikki edessäni lattialla. Hän muksahti lattialle ja rupesi sitten parkumaan. Ihmettelin ääneen, että mitenköhän se nyt noin kovasti rupesi itkemään vaikka ei edes näyttänyt, että se olisi muksahtanut mitenkään kipeästi.  Silloin kampaajani totesi selkäni takaa, että "Anteeksi se taisi olla minun vikani kun säikähdin niin kovasti, että se katsoi minun ilmettäni ja pelästyi sitä".

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Kärttyinen lapsi - eli miksi en halunnut antaa mitään äidinmaidon lisäksi turhan aikaisin

Täältä sellaisia kuulumisia, että Mimmi oli todella kärttyisä, huonotuulinen ja itkuisa pari päivää. Hän halusi olla jatkuvasti sylissä tai vähintäänkin vieressä piti istua, ja hän raivostui kovasti jos häneltä otti kädestä pois jotain mihin hän oli tarrannut kiinni. Lisäksi hän sai yhtäkkisiä itkukohtauksia vaunuissa tai leikkimatolla istuessa, jotka kyllä loppuivat saman tien kun hänet nosti syliin. Sylissä hän oli kuitenkin täysin normaali, eikä vaikuttanut mitenkään kivuliaalta. Ensimmäistä kertaa minut haettiin saliltakin kun Mimmi itki lapsiparkissa.

Ajattelimme ensin, että no nytkö se vierastaminen sitten alkoi tai että tämä on nyt varmaan sitten joku "vaihe", sillä näiden oireiden perusteella en olisi kyllä epäillyt mitään vatsavaivaa, kun hän ei tosiaan vaikuttanut millään lailla kivuliaalta vaan ainoastaan erittäin lyhytpinnaiselta ja helposti ärsyyntyvältä, vierastavalta ja mustasukkaiselta minusta, muuten paitsi sylissä ollessaan. Epäilykset herätti kuitenkin se, että hän ei kakannut kahteen päivään, kun normaalisti hän tekee sen kolme neljä kertaa päivässä :) Tämän toisen päivän iltana sitten mietin, että ainut asia mikä oli muuttunut oli se, että aloin antaa probiootteja hänelle muutamia päiviä sitten. Muistui mieleen, että yhdelle tutulle probiootit aiheuttivat ummetusta joten tajusin lopettaa niiden antamisen siihen.

Tänä aamuna sitten heräsimme siihen, että vauva itki unissaan! Jonka jälkeen sitten olikin vaippa täynnä... Boom, back to normal! Tyyppi on taas iloinen itsensä ja salin lapsiparkissakin kävimme jo toteamassa, että siellä on yhtä hauskaa kuin ennenkin :)

Tämän kokemuksen jälkeen on helppo uskoa, että monella itkuisella/takertuvalla/kärttyisellä vauvalla saattaa olla vatsavaivoja, allergiaa tms. jota vanhemmat eivät osaa tulkita vatsaongelmaksi kun oireiluun ei kuulu mitään fyysistä mikä viittaisi vatsan kipuun.

Niin ja sitten otsikkoon, juuri tämä kokemus oli se mitä halusin välttää sillä että aloitin D-vitamiinin suositusta myöhemmin ja söin aiemmin vain itse hurjasti probiootteja mutten antanut niitä vielä vauvalle. Ja miksi sitten menin syöttämään hänellä probiootteja nyt ja varsinkin vielä Apteekin sellaisia. (Pitäisi kai oikeasti jo uskoa, ettei sieltä apteekista kannata mitään ostaa...) Oli aika taas ottaa rokotus ja rupesin panikoimaan, että onhan hänen immuunipuolustuksensa varmasti niin vahva, että se kestää rokotuksen eikä saatavilla ollut kuin Apteekki :) Kuulemma parempia voisivat olla esimerkiksi Life kaupan vauvoille tarkoitetut probiootit, ehkäpä niitä sitten ensi kerralla kunhan nyt pidetään pientä taukoa ensin ;)

torstai 4. heinäkuuta 2013

Jälleennäkeminen ja hyvin kasvanut vauva

Mimmi kävi tänään neuvolassa aamulla ja mitattiin. Lähes 800 grammaa oli tullut painoa 1,5 kuukaudessa, eli kuulemma hyvin. Paino siis nyt 7 kk 2 vk iässä 8350 g ja pituus 67,7 cm. Ei ole ilmeisesti siis hidastunut kasvu tuosta kiinteiden aloituksesta, tai siitä, etten ole mitään soseita nyt antanut. Samalla vauva sai nyt toisen annoksen Tetravac-rokotetta, eli jäykkäkouristus-kurkkumätä-hinkuyskä-polio. Taisimme selvitä tälläkin kertaa ilman kuumetta (ei ole ainakaan nukkumaan menoon mennessä noussut), punotusta pistoskohdassa (viimeksi oli hiukan) tai ihmeellistä kyllä, itkua! Mimmi ei nimittäin ollut tällä kertaa moksiskaan rokotteen pistämisestä, vaikka viime kerralla häntä selkeästi sattui.

Mimmi ei ole vielä (paitsi hetken aikaa 3 kk ikäisenä) vierastanut ketään kunnolla. Kuitenkin juhannuksen aikaan hän vähän pelkäsi aluksi kahden siskoni poikaystäviä, joista toisella on massiiviset pitkät kiharat hiukset ja paljon partaa ja toinen on tummaihoinen. Molemmat siis hiukan erikoisen näköisiä ehkä hänestä. Kumpaankin hän tottui kuitenkin vuorokaudessa ja sen jälkeen hän olisi viihtynyt heidän kanssaan ilmeisesti ikuisesti. Lempisedät.

Tämän perusteella oletin, että kun Mimmin isä tuli kotiin nyt muutama päivä sitten pitkältä reissulta niin vauva olisi aluksi pelännyt/vierastanut myös häntä, isällä kun on myös partaa, viiksiä ja tumma tukka. Ihme kyllä näin ei käynyt, vaan isi sai heti ruveta halimaan/pörisyttämään mahasta ja muuta hauskaa. Voisiko olla, että vaikka vauvan muistin pitäisi ylettyä vain parin viikon päähän, niin jotain isästä on hyvin pinttynyt sinne muistin syövereihin kuitenkin :) Jaa-a. Mukava homma kuitenkin näin!


Tuliaisia toisesta kotimaasta, perinteiset nepalilaiset vaatteet. Tällaisia kaikki nepalivauvat käyttävät :)