torstai 22. elokuuta 2013

Hoitolapsi ja työssä käyvä äiti

Aloitin viime viikon maanantaina työharjoittelun sairaalassa. Olin jo viime syksynä päättänyt tehdä viimeiset harjoitteluviikot pois nyt heti tämän lukukauden alussa, jotta saisin viimeinkin virallisesti sairaanhoitajan tittelin :) Kuitenkin viime hetkillä tuli pieni jänistys ja rupesin jo epäilemään itseäni ja sitä, mitä Mimmin henkiselle kehitykselle tekee näin varhainen ero. Syynä ei kyllä ollut oikeastaan se, ettenkö uskoisi hänen pärjäävän 8 tuntia ilman minua, vaan se, että liityin facebookissa "kiintymyysvanhemmuus"-ryhmään, jonka keskustelujen perusteella käsitin, että on lapsen kehitykselle tosi haitallista jos suhde tähän "primal care giver":iin katkaistaan liian aikaisin.

Pääsin kuitenkin yli tuosta pelosta ja omalla maalaisjärjelläni ja kokemukseni perusteella nyt luotan siihen, että Mimmi pärjää hyvin isänsä ja kummitätinsä kanssa kotona nämä kaksi kuukautta kun käyn "töissä". Luotan tähän ensinnäkin siksi, että Mimmi ei ole ns. suuritarpeinen vauva, joka olisi kovin kiinni minussa, vaan päinvastoin, hän ei tunnu enää paljon minua tarvitsevan. Hän myös pärjää helposti 8 tuntia ilman maitoa. Vaikka olisin hänen kanssaankin niin hän ei välttämättä muista imeä koko päivänä. Tärkein syy kuitenkin miksi uskalsin jo mennä "töihin" on se, että Mimmiä hoitaa kaksi hänelle tosi läheistä ihmistä, kummitäti ja isä (silloin kun koululta ehtii). Mihinkään ulkopuoliseen hoitopaikkaan en olisi vielä pitkiin aikoihin häntä valmis laittamaan.

Tähän mennessä onkin mennyt tosi hyvin. Minkäänlaista eroahdistusta ei ole ollut havaittavissa ja Mimmi on pärjännyt oikein mukavasti. Lisäbonuksena kummitädin kanssa hoitamaan tulee aina hänen koiransa, josta Mimmi tietysti tykkää tosi paljon. Muutamia tädin ottamia kuvia hoitopäivistä:

Koiraystävän vesikupilla on tosi hauska läiskytellä.



Aamupalaa.

Koirakin tykkää kovasti Mimmistä, sattuneesta syystä...

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Kuuntelemisen arvoinen haastattelu

Asiaa lapsen (tai ihmisen) kosketuksen, hellyyden ja hoivan tarpeesta. Esimerkiksi siitä, kuinka luonnotonta on lapsen nukkuminen yksin ja kuinka tarpeellista se lapselle olisi. Ja pohdintaa siitä, kuinka opettajat, sairaanhoitajat tai muut ammattilaiset eivät saa enää koskettaa enää lasta tai ihmistä, vaikka se olisi äärimmäisen "hoitavaa" ja hyväksi itse kullekin.

Yle Areena Puheen Aamu: Iholla on ikävä



"Me eletään aika perverssissä kulttuurissa. Ajatellaan, että lasta ei saa koskettaa hellivästi. Se on pelottavaa ja kammottavaa, ja meidän pitää muuttaa tätä kulttuuria, koska lapset tarvitsevat syliä!" toteaa kulttuuriantropologi Taina Kinnunen.

perjantai 9. elokuuta 2013

Soseita naamaan

Kirjoittelin aiemmin ettei meillä soseiden syöminen onnistunut yhtään vaan pelkällä sormiruokailulla mennään. Nyt tilanne on vähän toinen. Olimme useamman viikon syömättä mitään sosemaista, kunnes vatsan toiminnan helpottamiseksi annoin Mimmille luumusosetta ja hän yllättäen halusikin syödä mielellään lusikasta. Kokeilin sitten pakkasesta muita soseita ja hän ahmikin mielellään kaikkea mitä vaan syötin lusikalla. Siitä lähtien hän on sitten syönyt sekä soseita, että sormiruokaa. Sormiruokailu sujuu nykyään oikein hyvin kun hänen pinsettiotteensa on jo niin tehokas, että ruoan käsittely on helppoa. Olen antanut myös lusikalla hänelle kiinteitä ruokia sillä hän syö lusikasta hyvin myös pieniä palasia esimerkiksi lihaa. Olen ollut hiukan yllättynyt siitä, ettei Mimmi ole edelleenkään kertaakaan kakonut mitään ruokaa vaan näyttää syövän tosi tehokkaasti melkein mitä tahansa.

Hyvin näyttää maistuvan myös isin tekemät nepalilaiset tuliset ruoat! Naama ei väännyt yhtään vaikka äiti vieressä valittaa kun on muka tulista... 

Meille on kehittynyt tällainen oma systeemi, että annan hänen usein syödä ensin itse sormiruokaa ja sen jälkeen syötän hänelle sosetta, johon sekoitan jäljelle jääneet pienet hippuset sormiruoasta, jotka hän jätti tai muita kiinteitä palasia. Ainut mikä tässä soseiden syöttämisessä vähän minua nyt epäilyttää on se, että jääkö meiltä kenties pois sormiruokailun ehkä tärkein "pointti" tai etu. Sormiruokailunhan ajatellaan olevan lapselle hyväksi siksi, että kun hän saa itse päättää mitä syö ja paljonko niin hänen oma kylläisyydensäätelykykynsä säilyy ja suhde ruokaan säilyy normaalina, kun ruokaa syödään ravinnon ja maun vuoksi, ei palkkiona tai väkipakolla. Omin sormin suuhun -kirjassa puhutaan tästä aiheesta, kuinka jo lapsuudesta meille luodaan (suurempia tai pienempiä) syömishäiriöitä sillä, että vanhempi päättää kuinka paljon lapsen kuuluu syödä ja milloin ja soseita annettaessa lapsi syö helposti enemmän kuin hän oikeasti tarvitsisi. Puhumattakaan nyt siitä, että ruokaa tuputetaan vaikka lapsi yrittäisi kieltäytyä.

Toivon, että pystyn tämän "uhkakuvan" kuitenkin välttämään sillä, että annan hänelle ruokaa vain silloin kun hän itse sitä haluaa, en todellakaan katso kellosta milloin pitäisi syödä tai laske montako pilttipurkillista menee. Ja ruokailu loppuu siihen kun hän kääntää päänsä pois ja sulkee suunsa. Vaikka tämä tapahtuisi jo ensimmäisen lusikallisen kohdalla. Mielenkiintoista on se, että Omin sormin suuhun -kirjassa kun puhuttiin siitä pelosta mikä joillain vanhemmilla saattoi olla, että jos lapsi saa itse valita mitä syö niin eikö hän syö vain makeaa ja jätä terveelliset ruoat pois. Ja vastauksena oli, että sormiruokailussa on huomattu, että lapsi valitsee itse hyvin monipuolisesti eikä lähes koskaan käy niin, että hän söisi vain herkut ja jättäisi muut. Meillä on niin, että tähän mennessä ei ole mitään ruokaa mistä Mimmi olisi kieltäytynyt, ei yhtäkään, kaikki näyttää maistuvan tasaisen hyvin. Eikä hän myöskään sormiruokaillessaan mitenkään erityisesti suosi makeita. Silloin aivan alkuun kun hän kieltäytyi soseista, niin hän saattoi makeita soseita kuitenkin ottaa ja pelkäsin, että tätäkö tämä nyt on, että vain makea kelpaa :) Nyt hän kuitenkin syö soseistakin mitä tahansa, eikä tähän mennessä nyt ole kieltäytynyt vielä mistään.