Tätä asiaa pohdin kovasti viime keväänä ja nyt se tuli mieleen uudestaan kun luin tämän lastenpsykiatri Jukka Mäkelän tekstin. Tämä teksti ei kyllä suoranaisesti liity tähän pohdintaani mutta liippaa ainakin läheltä.
Viime keväänä San Franciscossa ja Pekingissä ehti tottua siihen, että jokainen ihminen, johon lapsi ottaa kontaktia vastaa lapsen hymyyn ja usein myös juttelee hänelle. Poikkeuksetta jokainen, joka oli kontaktietäisyydellä kulkiessamme junassa, bussissa, ravintoloissa jne. Usein myös ihmiset, jotka eivät olleet luonnollisella kontaktietäisyydellä tulivat varta vasten ihastelemaan vauvaa. Suomeen tullessa tuntui ihan älyttömän tympeältä, että matkustimme päivittäin bussilla ja oli enemmän poikkeus kuin sääntö, jos kukaan kanssamatkustaja viitsi edes hymyillä lapselle. Ainakin tämä meidän tyttö oli jo vauvana kova ottamaan kontaktia muihin ja hymyilemään ja hauskuuttamaan lähellään olevia ihmisiä. Kuten varmaan kaikki lapset, otaksuisin, vaikka minulla on vain vähän kokemusta muista vauvoista.
Joka päivä bussissa on tilanteita kun vauva/lapsi selvästi ottaa katsekontaktin toiseen ihmiseen, hymyilee, naurahtaa ja tämä toinen ihminen katselee pois päin ja on olevinaan kuin ei huomaisi. Eikä siinä mitään, ehkä se menee lapselle läpi, ettei tämä ihminen huomannut häntä. Kaikista hirveimmältä tuntuu kuitenkin kun ihmiset saattavat katsoa lasta suoraan silmiin eikä heidän kasvoillaan värähdä pienintäkään hymyn pilkahdusta vaikka lapsi yrittää kovasti jutella ja hymyllä. Eikä tämä ole mikään poikkeus vaan tätä tapahtuu jatkuvasti, ainakin täällä Helsingissä. Mietin usein, että miten kukaan kehtaa olla vastaamatta toisen hymyyn? Kehtaavatko nämä ihmiset olla vastaamatta jos joku aikuinen hymyilee heille? Ulkomailla olon jälkeen kontrasti tuntuu räikeältä, mutta kuukausien kuluessa tähän epäsosiaaliseen maahamme taas tottuu.
Yllä linkatussa artikkelissa puhutaan siitä, kuinka jo pienestä lähtien toisen ihmisen vastaaminen vauvan ilmeisiin (hymyyn) synnyttää muistijälkiä aikuisuuteen saakka ja on perusta esimerkiksi empatian kehitykselle. Mietin, että minkälainen muistijälki lapselle jää täällä meidän juro-Suomessa näistä päivittäin tapahtuvista kontakteista, joissa hänen hymyynsä ei vastata? Vastaus on tietysti, että "tärkeintä on vanhempien/läheisten kanssa tapahtuva kommunikointi" mutta en voi uskoa, etteikö tällä kulttuurimme huonolla piirteellä olisi mitään vaikutusta.
Taitaa olla ihan se Helsinki. Täällä Porvoossa ihmettelen jos vastaantulija EI ota kontaktia vauvaan kantoliinassa, Helsingissä ihmettelen jos ottaa. Muutenkin tuntuu ihan eri maailmalta tää Porvoo, näin Helsingistä muuttaneen silmin.
VastaaPoista