Vitsi, jonka muistan nuoruudesta (ei ehkä oikeasti mene sanatarkasti näin):
Pikku-Kalle tulee alakertaan verta vuotavan sormen kanssa. Äiti kauhistuu: "Mitä sinulle on oikein sattunut? Etkö edes itkenyt yhtään?" Pikku-Kalle vastaa: "En tiennyt, että olit kotona".
Kuvaa hyvin sitä, miten suuri osa lasten reagoinnista sattumisiin ja kipuun on aikuisten odotusten täyttämistä. Lapset osaavat selvästi jo tosi pienestä saakka kuulostella aikuisten reaktioita asioihin ja käyttäytyä sen mukaan. Ollaan puhuttu tästä kavereiden kanssa monesti, että varmaan suurin osa lasten "kivusta" ja itkusta on huomion hakemista aikuiselta ja tietyn käytösmallin täyttämistä, koska lapsi on opetettu siihen pienestä asti, että esimerkiksi lapsen kaatuessa aikuinen odottaa hänen itkuaan ja kivun näyttämistä.
Jean Liedloff puhuu myös tästä aiheesta kirjassaan Continuum Concept, kuinka hän hämmästyi viidakon alkuperäiskansan lapsien omatoimisuutta ja sitä kuinka he eivät satuttaessaan itsensä juosseet heti aikuisen luokse hellittäväksi ja lohduteltavaksi. Hän on sitä mieltä, että lapset (ja ihmiset ylipäätään) käyttäytyvät aina (tiedostamattaan) sen mukaan mitä heiltä odotetaan.
Olen itse huomannut Mimmin kanssa hyvin sen kuinka suuri kipukynnys hänellä oikeasti on ja kuinka vahvasti hän reagoi aikuisen reaktioihin. Olen yrittänyt tietoisesti rauhoittaa omia reaktioitani ja opetella reagoimaan eri tavalla kuin "normi" on. Yllättävän vaikeaa! Aluksi muistin tämän aina vasta jo "säikähdettyäni" ja voivoteltuani vauvan kaaduttua, mutta pikku hiljaa nyt muutamassa kuukaudessa olen jo päässyt siihen, että hänen kolauttaessaan ilmeeni ei ole enää (ainakaan suurimmalla osilla kerroista) kauhistunut vaan hymyilen reippaasti ja en ole huomaavinani tapahtunutta. Sillä, että ei ole huomaavinaankaan tapahtunutta, tarkoitan siis, että ne muutamat taktiset sekunnit vahingon tapahduttua on reagoimatta ja seuraa, että alkaako lapsi itkeä, eli toisin sanoen sattuiko häntä oikeasti vai ei, ja vasta jos huomaa, että lasta oikeasti sattui niin silloin tottakai on hänen tukenaan, tosin silloinkin vain saatavilla, ei reagoimassa lapsen puolesta! Nopeasti huomaa kuinka harvoin lasta oikeasti sattuu niin paljon, että itkulle tai voivottelulle olisi tarvetta ja kuinka nopeasti hän jatkaa tekemisiään jos tilannetta ei pysähdy dramatisoimaan.
Tarkoitus ei siis ole todellakaan vähätellä lapsen kipua, kieltää häntä näyttämästä kipua tai evätä häneltä lohtu ja pääsy syliin silloin kun häntä oikeasti sattuu. Tarkoitus on vain kasvattaa lapsesta itsenäinen, eikä opettaa häntä siihen, että pienikin kipu on jotain niin kamalaa, ettei siitä selviä itse ilman vanhempien tukea ja lohtua. Tärkeää onkin, ettei lapsen kipua mitätöi joko eväämällä häneltä lohtu kokonaan tai sanomalla jotain kannustavaksi tarkoitettua mutta oikeasti lasta mitätöivää kuten "Ei noin pieni kolaus satu" tai "Eikai nyt noin iso tyttö enää tollaista itke" vaan yksinkertaisesti ainoastaan olla reagoimatta tapahtuneeseen vahvemmin kuin lapsi itse.
Kuten sanoin, Mimmin kanssa huomaa tosi selvästi kuinka eri lailla hän reagoi silloin kun aikuinen kauhistuu. Esimerkkinä olimme junassa juhannuksen jälkeen ja hän raapaisi itseään poskeen. Nainen vieressä, jonka kanssa juttelin kauhistui aivan hirveästi ja rupesi ääneen voivottelemaan, että ai kamala, kuinka hirveästi sitä nyt varmaan sattui. Mimmi alkoi tietysti itkeä, nostin hänet syliin ja hän katsoi minuun ja lopetti itkun. Sitten hän katsoi tähän naiseen, joka edelleen näytti täysin järkyttyneeltä ja rupesi vielä uudestaan voivottelemaan. Yllätyksekseni Mimmi rupesi uudestaan itkemään, sellaista puoliväkisin väännettyä itkua, jota en ole koskaan aiemmin kuullut, ja jatkoi tätä naista katsellen, aina välillä kääntyen minuun outo ilme kasvoilla kuin ihmetellen, että mitähän tässä nyt oikein tapahtuu :D
Toinen esimerkki kun olin kampaajaystävälläni muutama päivä sitten ja Mimmi leikki edessäni lattialla. Hän muksahti lattialle ja rupesi sitten parkumaan. Ihmettelin ääneen, että mitenköhän se nyt noin kovasti rupesi itkemään vaikka ei edes näyttänyt, että se olisi muksahtanut mitenkään kipeästi. Silloin kampaajani totesi selkäni takaa, että "Anteeksi se taisi olla minun vikani kun säikähdin niin kovasti, että se katsoi minun ilmettäni ja pelästyi sitä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti