8 kuukautta täynnä

Kahdeksan kuukautta olemme eläneet jo kolmen hengen perheenä. Toiset sanovat, että "ne kasvavat niin nopeasti" ja kaipaavat sitä vauva-aikaa. Minusta taas tuntui jo viikon jälkeen kuin Mimmi olisi ollut kanssamme aina ja ainakin ensimmäiset puoli vuotta olivat kyllä kenties elämäni pisimmät. Ei siksi, että ne olisivat olleet elämäni kamalimmat niin kuin tuo sanonta yleensä tarkoittaa. Vaikka siinä piilee kyllä ihan pieni totuuden siemen, olen nimittäin kovasti odottanut hänen kasvavan. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan aina varoitellaan kovasti, että "Nauti nyt siitä vauva-ajasta, sit kun se lähtee liikkeelle niin sit sulla on kiire juosta perässä ja vahtia". En ole tätä uskonut (vaikka on naurettu, että "kyllä sä sit huomaat") vaan päinvastoin, olen odottanut kovasti, että hän oppisi itse liikkumaan ja saisi sitä kautta enemmän itsenäisyyttä ja vapautta tehdä mitä haluaa. Ja en edelleenkään ole vauvaihmisiä, vaan nautin huomattavasti enemmän vähän isomman lapsen kanssa leikkimisestä, kommunikoimisesta ja nauramisesta.

Nyt sitten vihdoin ja viimein ollaan siinä pisteessä, että hän konttaa, nousee seisomaan tukea vasten, ilmaisee itseään jo melko selkeästi ja osaa sanoa "äiti". Ja kyllä, olen tyytyväinen! Kaikki vauvat ovat erilaisia, tämä meidän vauvamme kun on vaatinut kaksikuukautisesta lähtien olla koko ajan pystyasennossa (seisomassa) sylissä ja muutenkin toiminnan keskipisteenä eikä viihtynyt yhtään yksikseen, niin on tämä vaan koko ajan huomattavasti helpompaa kun hänet voi laittaa lattialle ja hän osaa liikkua ja tutkia itsekseen maailmaa. Ja en oikein tiedä miksi pitäisi juosta perässä kunhan huolehtii, ettei lattiatasossa ole mitään vaarallista. Ai niin ja ehkä se tärkein, hän pärjää jo pitkän tovin ilman äitiä. Kävin tekemässä ensimmäisen työvuoron huvikseni ja hän viihtyi 8 tuntia oikein hyvin isänsä kanssa. Nyt saa sanoa, että "Kyllä se sitten vaikeaksi muuttuu kun hän rupeaa kävelemään/tulee uhmaikään/alkaa vierastaa jajaja.."  ;)