Vuosi täynnä!

Mimmi täytti eilen vuoden! Elämäni pisin vuosi takana ja vauva on kasvanut taaperoksi. Olen tosi iloinen, että vauvavuosi on ohi. Vaikka lasta olen toki rakastanut mielettömästi koko ajan niin ei voi sanoa, että olisin nauttinut nimenomaan vauva-ajasta. Vauvasta itsestään kyllä, mutta en vauva-ajasta. Jos tämän nyt voi jotenkin ymmärtää oikein... Tässä mietiskellessä tajusin juuri, että nyt on oikeastaan jo jonkun aikaa ollut tosi rentoa elämä. Tähän aikaan voisin pysähtyä. Nyt en enää mieti lähes päivittäin, että kasvaisipa se jo nopeasti isoksi :) Nyt hän on jo iso, vauva-ajan ongelmat jääneet taakse ja elämä on aika hienoa. 1-vuotias osaa jo ilmaista itseään, tulee toimeen kaikkien ihmisten kanssa, pärjää ilman äitiä, ei ole enää täysin riippuvainen minusta ja maidosta, kävelee itse, leikkii itse, osaa odottaa hetken ja rauhoittaa itse itsensä jos ongelma ei ollut suuri ja oppii koko ajan uusia taitoja ja ilahduttaa meitä päivittäin hassuilla jutuilla. Itseasiassa tämä on ollut jo pidemmän aikaa nyt niin mukavaa, että olen melkein unohtanut jo sen, etten kestä sitä vauva-aikaa ja alkanut haaveilla toisesta lapsesta :D Aika on jo ehtinyt kullata muistot ja mietin petollisesti, että "eihän se niin paha ollut, seuraavan kanssa saattaa sitä paitsi olla vielä helpompaa...".

Vauva-ajassa vaikeinta minulle oli se henkinen sitoutuminen vauvaan. Jos katsoisi meidän vauva-aikaa ulkopuolisena niin tätä ei näkisi, koska se ongelma on ainoastaan pääni sisällä. Mimmihän oli helppo vauva kun hänellä ei ollut mitään vatsavaivoja, ei vierastamista, ei uniongelmia. Silti koin tosi raskaana sen, että vauva varsinkin ihan pienenä, ei vielä ymmärrä syy-seuraussuhteita eikä sitä miksi hänellä on paha olla. Jos pienelle vauvalle tulee paha olo, niin hän vain itkee kunnes se poistuu. Hän ei osaa ajatella, että "äiti tulee kohta" tai "kohta se ruoka tulee", vaan kaiken on tapahduttava heti, koska hänellä ei ole vielä käsitystä ajasta. Tietysti asian voi ottaa rennosti ja olla välittämättä, mutta itse en olisi pystynyt siihen ja ahdistavaa oli juuri se, että koska en pysty niin olen jatkuvasti kiinni vauvassa. Pienen vauvan kanssa hänen tarpeisiinsa vastaaminen ei ole hemmottelua, koska vauvalla ei ole vielä sellaista ymmärrystä, että se vaatisi jotain turhaan tai "vedättäisi" vanhempia. On niin täysin eri asia henkisesti kuunnella nyt lapsen raivostumisitkua kun hän ei saakaan rämpyttää tietokoneen näppäimistöä kuin kuunnella pienen vauvan itkua kun hänen joku tarpeensa ei täyty.

Sankari yhden lempparilelun kanssa.

Pidimme Mimmille tänään juhlat, jonne kutsutuista lapsista lähes kaikki olivat sairaana... Onneksi muutama kuitenkin pääsi paikalle, ja Mimmihän nauttii aikuistenkin vierailusta kyllä kovasti. Lahjaksi tuli taas järjettömät määrät vaatetta ja lelua. Käytettynä onneksi lähes kaikki, sen vuoksi niitä niin paljon olikin :)

Vieraita ja kasa lahjoja pöydällä. Sankari itse takana keskellä.

 P.S. Hieno sattuma, siskoni sai vauvan juuri Mimmin syntymäpäivänä! Olin hänelle doulana ja synnytys meni niin hyvin kuin mahdollista, kynttilänvalossa hän rauhallisesti hengittäen ja synnytys"laulua" pitäen otti supistukset viimeiseen asti vastaan kotona ja sairaalaan mentiin vasta ponnistamaan. Ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä kuten hän oli toivonutkin. Mimmin pieni serkku on tyttö, ja erittäin virkeä sellainen, heti synnytyksen jälkeen hän tarkkaili meitä kovasti suurilla silmillään ja katseli suoraan silmiin. En edes tiedä onko se mahdollista, näkeekö 5 min ikäinen mitään, mutta siltä se vaan näytti. Olen superonnellinen siskoni puolesta. Saatan myöhemmin jakaa lisää tuosta ihanasta synnytyksestä :)