Lapsi itsenäistyy

Kun Mimmi oli pieni, halusin opetella olemaan reagoimatta liian vahvasti hänen kaatumisiinsa ja kolauttamisiinsa. Alussa oli tosi vaikeaa olla huudahtamatta ja pitää naama peruslukemilla kun jotain sattui. Muutama kuukausi siihen taisi mennä, nykyään ylimääräinen reagointi on kadonnut siis jo aikaa sitten ja seurailen vaan tyynesti vierestä muiden aikuisten kiljahdellessa kun Mimmi kaatuilee.

Vaikka Mimmin liikkuminen on jo varmaa ja hän osaa juostakin, kaatuilee hän silti päivittäin, jättää sormensa joka väliin tai muuten kolhii. Uusin opittu tapa on juosta ja katsoa samalla taaksepäin. Hän onkin törmännyt jo monta kertaa seinään(!!) juostessaan katse taaksepäin. Huoh. Erittäin harvoin häntä kuitenkaan sattuu niin, että hän rupeaisi itkemään tai tarvisisi tukea ja lähes aina se itkukin kestää vain sen hetken, että pääsee syliin ja sitten on jo ohi. Yleensä hän vain nousee ylös ja jatkaa matkaa. Kipukynnys näyttää olevan edelleen kymmenkertainen meikäläisen kipukynnykseen verrattuna. Yhtenä päivänä hän putosi rappuset naama edellä alas, valitti vain pienen hetken ja jatkoi leikkiä. Myöhemmin huomasin, että hänelle kasvoi otsaan iso kuhmu ja etuhammas oli lohjennut.

Nyt kun Mimmi liikkuu itse, minun osakseni on siirtynyt lähinnä saatavilla oleminen. Jos hän satuttaa, hän tulee itse luokseni lohtua hakemaan. Useimmiten hän tulee aina jos sattuu itkun verran. Toki myös edelleen kiiruhdan hänen luokseen jos hän on kaatunut niin, ettei heti ole päässyt ylös. Täällä hän viettää kaikki päivät isompien lasten seurassa ja heidän seuransa on tässäkin mielessä hyväksi, sillä lapset eivät koskaan ylidramatisoi toistensa kaatumisia kuten aikuiset!

Tässä yhtenä päivänä olin ystäväni luona, missä Mimmi leikki hänen lastensa kanssa. Kesken leikin hän kaatui naamalleen lattialle ja minusta näytti että nyt sattui. Hän rupesikin itkemään, mutta sen sijaan, että olisi odottanut minua luokseen hän kömpikin istumaan ja jäi siihen kaverin viereen niiskuttamaan. Vieressä oleva kuusivuotias ei tietenkään reagoinut mitenkään. Minä itse istuin sohvalla heidän takanaan ja pomppasin sieltä heti ylös ja Mimmiä kohti. Samalla juttelin hänelle, että "Oho, kaaduit, tule tähän äidin luo". Nopeasti kuitenkin tajusin, ettei hänelle ollutkaan mitään tarvetta minulle eikä aikomustakaan tulla luokseni tai edes vilkaista suuntaani. Jäinkin sitten vain paikalleni katsomaan kuinka Mimmi nyyhki hetken, rauhoittui ja ryhtyi taas iloisesti juttelemaan kaverille.

Tuntui tosi oudolta. Vauvani itki, mutta ei tarvinnutkaan minulta lohtua. Pienestä vauvasta on tainnut huomaamatta kasvaa jo aika iso ja itsenäinen lapsi!

Lapsen ja nepalilaisten syömisistä ja syömättömyydestä

Kiinassa ihmeteltiin kun annoin Mimmin itse syödä samaa ruokaa kuin mekin. He kuulemma syöttävät lapselle vain yhden riisinjyvän kerrallaan (ettei se ainokainen tukehtuisi) kaksivuotiaaksi, kunnes hän saa alkaa itse harjoitella syömistä.  En tiedä oliko tämä vähän liioittelua, mutta hiukan sama meininki tuntuu olevan täällä Nepalissa.

Kuulemma täällä imetetään lapsia kaksivuotiaaksi (hyvä!), mutta se muu syöminen onkin sitten hassumpi juttu. Alle kaksivuotiaille annetaan pääasiassa äidinmaidonvastiketta (niin, sen rintamaidon lisäksi), Cerelaccia (Nestlen puurovalmiste), riisiä ja linssikeittoa. Positiivista on, että imetys on siinä rinnalla, äidinmaito on kuitenkin täydellistä ruokaa lapselle niin he saavat sentään jotain ravintoaineita. En ole varma kuinka vanhaksi asti on tapana lapsille antaa tuota äidinmaidonkorviketta muualla maailmassa, mutta silmään on kyllä pistänyt varsinkin Kiinassa ja Suomessakin kun lähes kouluikäiset ulkomaalaiset lapset vetävät vielä maitoa tuttipullosta :) Ihmetystä herättää kovasti se, että me emme anna mitään korviketta Mimmille. Olen yrittänyt selittää, että minä vielä imetän, miksi ihmeessä antaisin korviketta kun se on KORVIKE, jos ei olisi rintamaitoa antaa.

Täällä ruoka on myös äärettömän tärkeää. En tiedä miksi, mutta koko elämä tuntuu välillä pyörivän sen ympärillä. Meillä kun puhutaan säästä niin täällä ruoka on The Puheenaihe. On hirveän tärkeää saada joka päivä tietää mitä muut ovat syöneet lounaaksi ja päivälliseksi. Huvittavaa tästä tekee vielä se, että nepalilaiset syövät joka päivä samaa ruokaa, dahlbhattia, kolme kertaa päivässä. "Mitä söit tänään?" "DahlBhattia" "Ahaa, mielenkiintoista!". Nepalinkielen opettajaankin meinasin kyllästyä hiukan ihan siksi, että hänestä oli niin järjettömän tärkeää puhua joka oppitunti siitä mitä minä olen syönyt, mitä normaalisti syön, mitä ruokaa teen kotona, mitä otan evääksi töihin, kenen kanssa syön, syönkö aina miehen ja lapsen kanssa, syönkö välillä myös muun perheen kanssa, mihin kellonaikoihin syön aamupalaa, milloin lounasta. Minua taas kun ei kiinnosta pätkääkään muiden syömiset tai omistani kertominen niin en myöskään jaksaisi keskittää koko kielenopiskeluani pelkkään ruoasta puhumiseen.

Kielentuntien ulkopuolella taas minulta kysellään nykyään useita kertoja päivässä mitä Mimmi on syönyt. Mitä hän söi aamupalaksi, mitä lounaaksi ja niin edelleen. Kuittaan nämä kyselyt aina paljastamalla yhden hänen syömänsä ruoka-aineen. Hyvä vastaus on esimerkiksi, että aamupalaksi söimme kananmunaa.

Mimmi on aina ollut hyvä syömään ja pistäisin tämän mielelläni sormiruokailun piikkiin. Hänelle on kelvannut oikeastaan lähes kaikki ruoka ja varsinkin isänsä tekemiä ruokia hän on ahminut määrällisestikin tosi paljon. Kuitenkin juuri ennen Kiinaan lähtöä 1v2kk iässä hänelle tulikin yhtäkkiä kausi, että syöminen vähentyi aika oleellisesti. Tuntui, ettei lähes mikään kelpaa enää. Joka päivä hän söi kyllä jotain, mutta se mitä hän suostui syömään vaihteli totaalisesti joka päivä. Yhtenä päivänä hän söi kananmunaa ja sitten pariin viikkoon ei suostunut maistamaankaan ja niin edelleen. Ainut mitä hän suostui syömään koko Shanghain reissun ajan oli avocado, joita hän söikin 1-2 kappaletta joka päivä. Olen kuullut, että nirsoilu voisi liittyä hampaiden tuloon ja hänelle tulikin neljä hammasta Kiinassa olon aikana.

Jostain syystä nirsoilu jatkui vielä Nepaliin tulon jälkeen vähän aikaa ja sitten lähes kahden viikon sairastaminen rajoittikin syömisen lähes ainoastaan rintamaitoon. Juuri ennen parantumista sairaalassa mitattuna Mimmi (15kk) painoi vain 9,4 kg, kun 1-vuotistarkastuksessa hän oli ollut 10,5 kg. Voi olla, ettei täkäläinen vaaka ole ihan tarkka, mutta kyllä hän oli ehkä oikeasti laihtunutkin ja sillä hetkellä myös kuivunut. Heti parantumisen jälkeen sitten onneksi nirsoilukausi loppui täysin ja hän rupesi taas syömään kaikkea. Ja kaikki tarkoittaa oikeasti ihan kaikkea mitä tähän mennessä olemme täällä syöneet. Ihan mikä tahansa kelpaa mitä aikuisetkin syövät tai juovat. Hän syö jopa oliiveja, joita itse en ole vieläkään oppinut sietämään. Syömme usein ravintolassa ja hän syö aina meidän annoksistamme sen verran mitä haluaa.

Olen lukenut usein keskusteluryhmissä lapsista, jotka nirsoilevat ruoan suhteen niin ettei mikään meinaa kelvata. Moni neuvoo kuten itsekin olen aina ajatellut, että kyllä lapsi tietää milloin hän tarvitsee ruokaa ja mitä hän tarvitsee. Jos tarjolla on kunnollista ja terveellistä ruokaa niin lapsi kyllä syö sen mikä on tarve, joskus vaan on kausia, ettei hän tarvitse niin paljoa. Näistä hienoista ajatuksista huolimatta huomasin monta kertaa nirsoilun aikakautena miettiväni, että miten sen nyt saisi syömään enemmän ja valitsevani esimerkiksi ravintolan sen perusteella, että annoksissamme olisi mahdollisimman montaa eri juttua tarjolla, jotta Mimmi löytäisi siitä edes jotain mitä haluaisi syödä. Huolehdin siis kuitenkin, että syökö hän nyt tarpeeksi vaikka olin kuvitellut ottavani ihan rennosti ja uskovani lapsen omaan kykyyn tietää paljonko hänen tarvitsee syödä... Näin se kai helposti menee :) Onneksi nirsoilukausi ei kuitenkaan kestänyt kuin puolisentoista kuukautta ja nyt ruoka maistuu taas.

Lapsenhoitaja

Saimme vihdoinkin aikaiseksi hommata itsellemme täällä kotiapulaisen, tai tässä tapauksessa ennemminkin lastenhoitajan. Yleensä nuo kotiapulaiset hoitaa kaiken mahdollisen työn mutta minulla ei ole mitään siivousta ja pyykkäystä vastaan, jos joku vaan katsoo sillä aikaa kun Mimmi leikkii pihalla. Siivousta tylsempää on kävellä 10 tuntia päivässä ulkona lapsen perässä ja katsoa kun se leikkii. Muutama tunti on tosi jees, mutta sitten aika käy vähän tylsäksi, varsinkin kun Mimmi ei pysy yhtään paikallaan niin, että voisi itse istua vaikka alas lukemaan jotain samalla häntä vahtiessa, vaan koko ajan on juostava ympäri pihaa. Tämä johtuu osaksi siitäkin, että joudun koko ajan pysymään ihan lähietäisyydellä hänestä "suojellakseni" häntä yli-innokkailta syliin ottajilta ja poskien puristelijoilta. Onneksi Mimmi pääsi yli aiemmasta pelostaan (lue postaus täältä), mutta edelleen hän ärsyyntyy hyvin nopeasti kun sekä vieraat aikuiset, että nuo lapsikaverit ovat jatkuvasti repimässä häntä käsistä tai poskista tai nostamassa syliin.

Täällä on työvoima niin halpaa, että kenellä tahansa ulkomaalaisella on varaa palkata kotiapua. Meille tuli apulaiseksi nuori tyttö jostain lähikylästä joten hän ei puhu lähes ollenkaan englantia. Hänen tärkein työtehtävänsä on leikkiä Mimmin kanssa eli kävellä hänen perässään tuolla pihalla tai viihdyttää häntä tässä kotona illalla auringonlaskun jälkeen. Tämän lisäksi hän saa omien ruokiensa lisäksi välillä tehdä sen verran enemmän ruokaa, että mekin tai ainakin Mimmi voi myös syödä niitä.

Vaikka en vaadi häntä siivoamaan, pesemään pyykkiä, huolehtimaan Mimmin ruokailuista, nukkumisista tai muistakaan asioista, niin on tämä elämä vaan tosi helppoa ihan vaan kun on joku, joka leikkii tuon lapsen kanssa niin, että itse saa ihan rauhassa joogata, käydä salilla ja ihan vaikka syödä.

Lapsenhoitajan tulon myötä opin taas uusia juttuja nepalilaisesta kulttuurista. Ensimmäisenä päivänä nimittäin heti aamupäivästä annoin hänelle vapaata ja sanoin, että käy syömässä ja lepää. Ei tullut mieleenkään, että sillä aikaa kun minä lähdin Mimmin kanssa ulos leikkimään, "anoppi" olikin pistänyt tytön siivoamaan koko heidän talonsa, pesemään heidän pyykkinsä, tekemään ja tuomaan heille teetä ja kaiken lisäksi vielä kertonut tälle, että hän ei sitten ole samanarvoinen kuin me muut, eikä siis saa syödä keittiön pöydän ääressä, vaan lattialla(!!). (Kuulemma tämä on normaali käytäntö täällä...). En edes saanut tietää tätä kuin vasta illalla, koska tyttö ei kertonut tästä minulle. Ihmettelin vaan kun yritin patistaa häntä syömään ja tarjota kaikkea mutta hän ei halunnut mitään ottaa vastaan. Voitte kuvitella, että hiukan "hermostuin" kun kuulin anopin tekosista illalla. Itselle kun jo se, että pyytäisin toista keittämään itselleni kahvia tuntuisi käskyttämiseltä.

Iltaleikit juuri ennen nukkumaanmenoa.

Tulipahan selvitettyä heti alkuunsa, että hän tekee täällä töitä minulle ja miehelleni, eikä kenenkään muun pyyntöjä tarvitse kuunnella.  Täällä pidempään asunut ystävä kertoi, että heillä jopa alakerran vuokralaiset olivat yrittäneet käskyttää hänen kotiapulaistaan! Kaikenlaista. Vaikka ei tämä ihan helppoa ole kumminkaan päin, meillä länsimaalaisilla on niin totaalisen erilaiset tavat hoitaa lapsia ja kotia, sekä ylipäätään ajatella asioista, että vaatii kyllä sopeutumista puolin ja toisin tällainen työsuhde :)

Turisteilua ja ruokamyrkytyksiä

Mimmin kummitäti (siskoni) ja mummi (äitini) kävivät muutaman viikon ajan vierailemassa täällä Nepalissa ja tutustumassa elämäämme täällä.

Varoitin heitä etukäteen, että Nepalissa kaikki saavat vähintään yhden ruokamyrkytyksen. Jostain syystä tässä maassa kaikki suomalaiset ystäväni ovat sairastaneet mitä ihmeellisimpiä vaivoja, eikä lyhyelläkään reissulla kukaan välty vähintäänkin yhdeltä turistiripulilta tai ruokamyrkytykseltä. (Poikkeuksena isäni itseasiassa, mutta hän onkin kiertänyt Aasiaa viimeiset kymmenen vuotta työnsä vuoksi.) Kaikilla perheessäni on hyvä vastustuskyky, eikä kukaan sairastu helposti, ei edes Kiinassa isäni luona. Olikin vähän yllättävää, että tänne tultuaan siskoni sai oksennustaudin heti toisen päivän iltana ja jopa äitini oksensi kerran seuraavana aamuna :D Molemmilla taudit menivät nopeasti kuitenkin ohitse, eikä lyhyestä lomasta tuhlaantunut kuin yksi päivä. Äitini, vaikka hän on matkustellut todella paljon, esimerkiksi Afrikassa ja Aasiassa ei ole koskaan aiemmin saanut ulkomailla ruokamyrkytystä ja hän ei voinut uskoa, että sai sellaisen täällä.

Kahden viikon aikana tuli sitten kierrettyä kaikki turistinähtävyydet tässä kaupungissa. Nopeasti meni aika ja nyt olemme palanneet takaisin arkeen. Mimmikin tietysti nautti mummin ja kummitädin seurasta ja itselleni oli mukavaa liikkua kun sai annettua hänet kannettavaksi jollekin toiselle :D

Maailman isoin Stupa  Boudha.

Kulttuurieroja: Lyömisestä ja fyysisyydestä

Psykologi Sinkkosen luennolla ainoa suora ohje lasten kasvatukseen oli tämän uutisen mukaan: Älä anna lapsen lyödä itseäsi. Tärkeä asia ja meillä Suomessa täysin ymmärrettävä, onhan lapsenkin lyöminen nykyään laissa rangaistava teko.

Mimmin ikäisillä lapsilla tuntuu olevan aika tyypillistä muiden lyöminen ja sillä lailla ehkä myös omien rajojen ja muiden reaktioiden testaaminen. Kiintymyysvanhemmuus-ryhmässä facebookissa aiheesta keskusteltaessa parhaat ohjeet tämän käytöksen kitkemiseen olivat lapselle jonkin vaihtoehtoisen tekemisen ohjaaminen (esim. pehmoeläinten lyöminen) ja lyömisen järjestelmällinen "tuomitseminen" ja selitys miksi ("Lyöminen sattuu, silitä mieluummin"). Suomessa meille on itsestäänselvää, että lapset eivät saa esimerkiksi lyödä toisia lapsia leikkiessä vaan siihen puututaan aikuisten toimesta.

Täällä Nepalissa asia ei olekaan vaan ihan niin yksinkertainen. Täällä lyöminen on sekä sallittua, että erittäin tavallista, jopa arkipäiväistä. Lyöminen ei ole iso juttu, vaan täysin normaali tapa esimerkiksi kouluttaa lasta tai eläimiä. Tilanteessa, jossa Suomessa lasta kielletään tai torutaan (tai fiksumpien oppien mukaan selitetään ja opetetaan), täällä lyödään. Suomessa koiria talutetaan makupalapussi taskussa koulutuksen vuoksi, täällä koiria talutetaan keppi toisessa kädessä. Välillä suoraan sanoen kiehuttaa kun näkee ihmisten lyövän esimerkiksi koiranpentuja tai Mimmin kokoisia lapsia.

Ystäväni muutti Nepaliin lapsensa kanssa muutamia vuosia sitten ja joskus silloin pohdimme, että kuinka paha juttu on jos (tai kun) tätä suomalaista lasta sitten täällä lyödään esimerkiksi koulussa. Lapsen lyömisessä kai pahinta on se, että lapsen luottamus koko maailmaan horjuu, jos ne ihmiset, joihin hänen pitäisi voida ehdoitta luottaa ja joiden pitäisi olla se pomminvarma turva, ovatkin niitä joilta pitäisi päästä turvaan. Hirveä ristiriita lapselle, jos se ainoa vankkumaton (henkinen) turva maailmassa onkin yhtäkkiä uhka, eikä mitään muuta turvaa ole. Mietimme, että jos lasta kuitenkin lyö joku ulkopuolinen, ei oma vanhempi, niin tämä ei horjuta samalla lailla sitä perusturvaa, koska lapsi voi yhä tulla pakoon vanhemman luo, joka siis on yhä vankkumattomasti luotettava.

Nyt oman lapsen kanssa täällä tajusin, että onkin kyse suuremmasta asiasta. Kuinka opettaa lapselle, että lyöminen tai väkivalta ylipäätään on väärin, kun hän näkee päivittäin sen olevan täällä normi? Vaikkei häntä kukaan löisi, miten hän oppii, että muiden ihmisten lyöminen on ehdottoman väärin kun hänen ympärillään olevat ihmiset mätkivät ja potkivat toisiaan jatkuvasti? Täällä ihmiset myös ihan kirjaimellisesti opettavat Mimmin lyömään, ottamalla häntä kädestä kiinni ja lyömällä sillä itseään. Koska ilmeisesti on hauskaa kun pieni vauva yrittää lyödä aikuista.

Entä kenen mielestä on hauska vitsi teeskennellä lyövänsä lasta? Kohottaa siis kättä ja ottaa tuima ilme naamalle ja teeskennellä mäjäyttävänsä kunnolla? Ei minun mielestäni. Täkäläisten mielestä on. Sekä aikuisten, että myös niiden lasten, joita uhataan lyödä. Olen nähnyt lapsien nauravan kippurassa täällä kun aikuinen leikkii potkaisevansa jotain lasta, tai ottavan lasta kiinni ja teeskentelevän lyövänsä tätä. Voiko sellainen vahingonilo olla geeneissä? Myös Mimmi nimittäin pitää sitä hauskana. Tosin hän (onneksi?) kyllä ahdistuu tai ainakin huolestuu kuitenkin hiukan siitä kun isommille lapsille tulee riitaa ja he oikeasti lyövät ja potkivat toisiaan.

Mimmi leikkii täällä päivittäin pihan lapsien kanssa, joille on täysin normaalia selvittää välejään lyömällä ja potkimalla. Isommat lapset ojentavat pienempiä lapsia jatkuvasti lyömällä ja myös samanikäiset ystävykset saattavat sanaharakkaa käydessään samalla potkia ja lyödä toisiaan. Ja sitten homma jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tähän mennessä kukaan ei ole vielä lyönyt Mimmiä (luultavasti siksi, että olen aina paikalla) vaikka useaan kertaan hänen tehdessään jotain "pahaa" (esimerkiksi heittäessä ruokaa maahan tai meinatessa kaataa lasin) aikuiset kohottavat kättään lyömisasentoon ja näin kai antavat hänen ymmärtää, että hän teki jotain väärin. Suomessa samassa tilanteessa sanoisimme, että "Ei tunnu kivalta kun heität ruokaa maahan, sen olisi voinut vielä syödä". Täällä tuon lauseen korvaa se lyömisellä uhkaava käsi ja tuima ilme.

En ole vielä oikein keksinyt, että millä keinolla opettaa Mimmille kuinka väärin toisen ihmisen lyöminen on jos asumme täällä. Varsinkin kun hän nyt jo on oppinut, että nepalilaisten mielestä on hauskaa kun hän lyö heitä.

Nyt kun olemme tällä reissulla kuitenkin vain tämän kevään, niin tällä hetkellä mietin eniten, että millä lailla hän tulee leikkimään suomalaisten lasten kanssa kun palaamme Suomeen kesällä. Täällä kun nuo leikit ovat hurjan paljon rajumpia ja fyysisempiä. Isommista lapsista on hauskaa, jos Mimmi esimerkiksi työntää heitä kovaa mahasta tai yrittää lyödä. Voin vaan kuvitella Suomessa miten muut lapset reagoivat kun Mimmin kontaktin otto uusinkiin lapsiin on hyvin fyysistä. Jo alle yksivuotiaana Suomessa muita lapsia tavatessa Mimmi oli usein se, joka meni reippaasti ottamaan tavarat toisilta lapsilta ja keskelle muiden leikkejä. Yleensä suomalaiset lapset reagoivat vaan väistämällä ja luopumalla tavaroistaan, harvoin kukaan edes sanoi Mimmille vastaan. Täällä taas Mimmin käytös on normaalia ja jopa lievimmästä päästä. Rajuimmat lapset vievät täällä minultakin tavarat käsistä ja joudun jopa aikuisena pitämään ihan fyysisesti puoliani (tai Mimmin puolia) kun olen näiden lasten leikeissä mukana. Lapset saattavat esimerkiksi ottaa minulta tai Mimmillä olevan lelun käsistä rajustikin eivätkä todellakaan anna sitä pelkällä pyytämisellä takaisin.

Kaksi täysin eri maailmaa. Nyt vasta ymmärrän, mitä mieheni tarkoitti kun hän seurustelumme alkuaikoina sanoi, (vaikka erittäin lapsirakas onkin) ettei tiedä miten länsimaisten lapsien kanssa pitäisi olla kun ne käyttäytyvät niin eri tavalla kuin nepalilaiset... Ristiriitaista on se, että mies käyttäytyy Mimmin kanssa joka suhteessa kuin minäkin, eli länsimaisesti. Hän ei esimerkiksi koskaan leiki lyömisleikkejä tai uhkaa lyömisellä, ja puolustaa Mimmiä muilta nepalilaisia, jotka yrittävät liian innokkaasti ottaa syliin vaikka hän ei tahdo. Sitten hän kuitenkin itse käyttäytyy nepalilaisia lapsia kohtaan tasan samalla tavalla kuin kaikki muutkin nepalilaiset!