sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Vauvan hymyyn vastaaminen ja suomalaisten jurous

Tätä asiaa pohdin kovasti viime keväänä ja nyt se tuli mieleen uudestaan kun luin tämän lastenpsykiatri Jukka Mäkelän tekstin. Tämä teksti ei kyllä suoranaisesti liity tähän pohdintaani mutta liippaa ainakin läheltä.

Viime keväänä San Franciscossa ja Pekingissä ehti tottua siihen, että jokainen ihminen, johon lapsi ottaa kontaktia vastaa lapsen hymyyn ja usein myös juttelee hänelle. Poikkeuksetta jokainen, joka oli kontaktietäisyydellä kulkiessamme junassa, bussissa, ravintoloissa jne. Usein myös ihmiset, jotka eivät olleet luonnollisella kontaktietäisyydellä tulivat varta vasten ihastelemaan vauvaa. Suomeen tullessa tuntui ihan älyttömän tympeältä, että matkustimme päivittäin bussilla ja oli enemmän poikkeus kuin sääntö, jos kukaan kanssamatkustaja viitsi edes hymyillä lapselle. Ainakin tämä meidän tyttö oli jo vauvana kova ottamaan kontaktia muihin ja hymyilemään ja hauskuuttamaan lähellään olevia ihmisiä. Kuten varmaan kaikki lapset, otaksuisin, vaikka minulla on vain vähän kokemusta muista vauvoista.

Joka päivä bussissa on tilanteita kun vauva/lapsi selvästi ottaa katsekontaktin toiseen ihmiseen, hymyilee, naurahtaa ja tämä toinen ihminen katselee pois päin ja on olevinaan kuin ei huomaisi. Eikä siinä mitään, ehkä se menee lapselle läpi, ettei tämä ihminen huomannut häntä. Kaikista hirveimmältä tuntuu kuitenkin kun ihmiset saattavat katsoa lasta suoraan silmiin eikä heidän kasvoillaan värähdä pienintäkään hymyn pilkahdusta vaikka lapsi yrittää kovasti jutella ja hymyllä. Eikä tämä ole mikään poikkeus vaan tätä tapahtuu jatkuvasti, ainakin täällä Helsingissä. Mietin usein, että miten kukaan kehtaa olla vastaamatta toisen hymyyn? Kehtaavatko nämä ihmiset olla vastaamatta jos joku aikuinen hymyilee heille? Ulkomailla olon jälkeen kontrasti tuntuu räikeältä, mutta kuukausien kuluessa tähän epäsosiaaliseen maahamme taas tottuu.

Yllä linkatussa artikkelissa puhutaan siitä, kuinka jo pienestä lähtien toisen ihmisen vastaaminen vauvan ilmeisiin (hymyyn) synnyttää muistijälkiä aikuisuuteen saakka ja on perusta esimerkiksi empatian kehitykselle. Mietin, että minkälainen muistijälki lapselle jää täällä meidän juro-Suomessa näistä päivittäin tapahtuvista kontakteista, joissa hänen hymyynsä ei vastata? Vastaus on tietysti, että "tärkeintä on vanhempien/läheisten kanssa tapahtuva kommunikointi" mutta en voi uskoa, etteikö tällä kulttuurimme huonolla piirteellä olisi mitään vaikutusta.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Synnytyskertomus doulan näkökulmasta

Sain luvan jakaa siskoni (sisko K.) synnytyksen täällä omasta näkökulmastani. Pitkä tarina luvassa. Kyseessä siis siskoni, josta aiemmin kerroin, että meillä oli viimeiset kuukautiset samana päivänä ja jännitimme syntyisikö vauvakin Mimmin syntymäpäivänä 22.11. 


Synnytyksen alkua

Torstaina 21.11 päivän aikana puhuin sisko K:n kanssa useamman kerran puhelimessa. Hänellä oli ollut supistuksia päivän aikana, mutta ne eivät vielä olleet säännöllisiä eivätkä kovin kipeitä. Illalla puhuimme puhelimessa taas, ja hän kertoi supistusten tulleen klo 16 lähtien säännöllisesti 10 minuutin välein. Päätin lähteä hänen luokseen sillä synnytys tuntui olevan käynnissä. Kun menin sisko K:n luo noin yhdeksän aikaan, supistukset olivat vielä heikkoja, ei hänestä edes kunnolla huomannut kun supistus oli päällä ja niiden väli oli edelleen 10 minuuttia. Laitoin hänelle kuitenkin TENS-laitteen kiinni selkään, sillä jotta se toimisi, sitä tulee alkaa käyttää heti synnytyksen alusta saakka ennen kuin supistukset vahvistuvat. Olin sisko K:n luona jonkin aikaa, mutta päätin sitten lähteä kotiin nukkumaan sillä supistukset eivät vaikuttaneet kovasti voimistuvan. 


Supistukset vahvistuvat

Kello 02 yöllä sisko K soitti, että nyt supistukset ovat jo voimakkaampia ja tulevat parin minuutin välein. Supistuksia tuli hänen puhuessaan ja niiden tullessa hänen äänensä muuttui todella kipeäksi valitukseksi ja hengitys hyvin jännittyneeksi ja katkonaiseksi. Hän valitti pahaa oloa ja että oksettaa. Ajattelin harmissani, että jos tämä näin menee niin ei tule luonnollisesta synnytyksestä mitään. Yritin heti puhelimessa rauhoittaa häntä ja käskin tekemään leuka rentona matalaa "lauluääntä". Tein malliksi itse ja hän yritti päästä samalla "taajuudelle". Tämä onnistui niin hyvin, että totesin, etteihän hän edes kuulosta enää yhtään synnyttävältä tai kipeältä! Lupasin lähteä heti hänen luokseen. Heti perään soitti toinen siskoni (sisko L.) ja sanoi, että hän ei pysty nukkumaan koska tämä sisko K kuulostaa olevan niin paniikissa ja kivulias ja pahoinvoiva, että voisinko mennä hänen luokseen heti niin sisko L saisi mielenrauhan ja voisi nukkua ennen aamuvuoroon töihin menoa. 

Lähdin sisko K:n luokse ja kun pääsin sinne niin sisko L tuli ovelle samaan aikaan. Ei ollut kuulemma saanut unta kuitenkaan. Sisko K oli hyvin kivuliaan oloinen, supistuksen tullessa hän jännitti kroppaa, pidätti hengitystä ja päästi korkeita kimeitä kipuääniä. Selitin hänen miehelleen kuinka on tärkeää, että tuemme sisko K:ta pitämään matalaa rentoa ääntä, leuka rentona ja muistamaan syvä hengitys aina supistuksen tullessa. Mies oli aktiivisesti tämän jälkeen koko synnytyksen ajan sisko K:n tukena tekemässä malliksi ja tueksi hänen kanssaan matalaa "laulua" aina supistuksen tullessa. Myöhemmin hän myös silitteli sisko K:ta käsistä ja selästä ja antoi sillä tavalla tukensa hienosti koko synnytyksen ajan, vaikka meinasikin aamuyöllä torkahtaa istualteen :D Teimme seuraavat reilut kolme tuntia kaikki yhdessä sisko K, sisko L, minä ja sisko K:n mies aina supistuksen tullessa matalaa ääntä ja muistutimme rentoutumaan ja hengittämään. Välillä sisko K meinasi päästää pienen paniikin/ahdistuksen/tuskastumisen valloilleen ja hänen äänensä lähti nousemaan ja kroppa jännittymään. Hän kuitenkin sai aina hyvin takaisin kiinni rennosta otteesta ja yritimme supistusten välissä kovasti kehua häntä ja luoda uskoa siihen, että hän jaksaa ja ottaa tosi hienosti supistukset vastaan. 

Yritimme luoda rentoa tunnelmaa pitämällä ainoana valaistuksena kynttilät ja soittamalla synnytykseen tarkoitettua rentoutusmusiikkia. Minä painelin alkuun aina välillä siskolta akupisteitä, joiden pitäisi edistää synnytystä ja helpottaa kipua, myöhemmin nämä unohtui. Lämmitimme myös uunissa kahta kaurapussia, joita vaihtelimme ja painoin aina supistuksen tullessa sisko K:n alaselkään. (Tämä oli itselläni suurin apu omassa synnytyksessä.) TENS-laite oli käytössä koko synnytyksen ajan, ja sisko lisäsi siihen tehoja jossain vaiheessa, tosin hän ei päässyt missään vaiheessa lähellekään täyttä voimakkuutta. Sisko K pärjäsi tosi hyvin vaikka supistukset selvästi kovenivat ja hän voi aika pahoin klo 02-06 välillä. Oksennus tuli monta kertaa supistusten välissä, ja oksennusten välissä hän yritti tankata smoothieta ja mansikkamehua energiaksi. Paras asento supistusten tullessa tuntui olevan seisoaltaan nojatuoliin nojaten. (Tämä oli myös omassa synnytyksessäni se ainut vaihtoehto missä pystyi olemaan.) Lapsivedet alkoivat tihkua myös jossain välissä. 


Väsymystä ja synnytystranssi

Noin 4-5 aikaan sisko K rupesi olemaan niin väsynyt, että hän vain yritti ahdistuneena hakea makuultaan hyvää paikkaa, ja valitti jatkuvasti, että haluaa vain päästä makaamaan. Kuitenkin aina supistuksen tullessa hänen oli pakko ponkaista pystyyn. Muutamia supistuksia hän yritti ottaa vastaan makuultaan mutta silloin hengitys ja ääni menivät heti paniikinomaiseksi ja kivuliaan kuuloisiksi ja hänen jalkansa rupesivat sätkimään jännittyneinä. Yritimme sisko L:n kanssa saada sisko K:ta pysymään vähintäänkin pää lantiota ylempänä ja mieluummin polvillaan nojaamaan sohvaan ja tyynyihin. 

Sisko L meni aamuvuoroon töihin ja lähti luotamme noin kuuden aikoihin. Sisko K:n hirveän väsymyksen vaihe meni samoihin aikoihin ohi. Oikeastaan tästä lähtien hän tuntui ikäänkuin vaipuvan transsiin, hän rauhoittui selvästi, otti supistukset vastaan todella rauhallisesti hengittäen hienosti syvään ja muistaen automaattisesti pitää äänen matalana ja rentona, ilman, että meidän tarvitsi enää edes jokaisessa supistuksessa antaa vertaisääntä. Tässä vaiheessa hän oli oikeastaan koko loppusynnytyksen ajan kontillaan lattialla. Kun tätä oli kulunut jonkun aikaa rupesin pelkäämään, että eikai synnytys vaan ala pysähtyä. Kysyin sisko K:lta huolestuneena, että "Eikö ne supistukset tunnu enää samalta?" Hän vastasi "Eivät", ja pettyneenä totesin, että "Voi harmi, mistähän syystä ne nyt silleen on laantuneet". Hän totesi vain takaisin, että "Miten niin laantuneet, nehän vaan kovenee koko ajan!". :D  
Tätä ei olisi kyllä sivusta seuraajana uskonut, sillä sisko K oli koko ajan vain rauhallisempi, rennompi ja hiljaisempi.
Muutaman kerran hän vain valitti hiljaa supistusten välissä, että "Ai että kun tekee kipeää". 


Vauva tulee !

Jossain vaiheessa rupesin kyselemään siskolta, että "Luuletko, että haluaisit kohta lähteä sairaalaan päin? Haluaisitko olla viimeiset pari tuntia siellä? Jos siellä pääsisi vaikka ammeeseen". Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että mieluummin ollaan mahdollisimman pitkään kotona, koska kotona on niin hyvä rentoutua. Ehdotin kuitenkin, että mitä jos varmuuden vuoksi seuraavan supistuksen jälkeen kokeillaan kuinka auki kohdunsuu on. Seuraavan supistuksen mentyä hän kävi sängyllä makaamaan ja kokeilin kohdunsuuta. Ylläri! Se olikin täysin auki ja vauvan pää oli jo todella tulossa sieltä. Totesin sisko K:lle, että tämä on kyllä kokonaan auki, kyllä meidän täytyy nyt lähteä sinne sairaalaan. 

Kun hän nousi sängyltä pystyyn niin samantien hän totesikin, että no niin nyt ne lapsivedet sitten meni kokonaan ja että "Hei Karo, nyt se tulee!". Käskin hänet heti kontilleen lattialle, pää lattiaan ja peppu taivasta kohti. Tässä asennossa hän odotti kun me miehen kanssa keräilimme vauhdilla tavarat, sammuttelimme kynttilät ja uunin ja puimme sisko K:lle sukat, kengät ja talvitakin. Kysyin vielä lähdetäänkö autolla vai tilataanko ambulanssi ja sisko K halusi lähteä omalla autolla. Huono päätös, mutta eipä siinä kiireessä osannutkaan ajatella järkevästi. 

Tästä alkoikin sitten se ei-niin-hyvin-mennyt osa synnytystä. Pääsimme autolla matkaan, mutta tajusin melko nopeasti, että olikin aamuruuhkan aika emmekä päässeet etenemään kunnolla vaan pysähdyimme korttelin välein valoihin. Koko automatkan sisko K hengitti ja piti nättiä matalaa ääntä. Aina kun ääni meinasi lähteä nousemaan niin autoimme etupenkiltä miehen kanssa antaen tueksi esimerkkiääntä. Kuitenkin Sturenkadun kohdalla sisko K alkoi huutamaan, että "Nyt se tulee! Ei voi enää pidätellä!". Pysäytin auton ja tilasin sitten ambulanssin. He tulivatkin 0,5 km matkan asemalta tosi nopeasti ja kuljettivat sisko K:n Kätilöopistolle. Tässä vaiheessa näkyi selvimmin rentoutumisen merkitys. Heti kun ambulanssimiehet tulivat ja sisko K joutui paareille selälleen, hän alkoi panikoida ja huutaa tuskaisesti, vaikka hetki aiemmin oli ollut täysin rauhallinen. Hän kommentoi myöhemmin, että ei kyllä muista huutaneensa niin kovaa, mutta hulluko siinä selällään pystyy enää rentoutumaan ja ettei hän sen kyydin jälkeen saanut enää rentoutumisen tilasta kiinni.


Ponnistuvaihe sairaalassa


Itse matelin Kätilöopistolla aamuruuhkassa hitaasti kuin etana. Kun pääsin perille ja infotiskille, oli infotiskin rouva juuri kertomassa kaverille hyvää juorua kuinka juuri oli tuotu paareilla yksi synnyttäjä, joka "huusi kuin palosireeni". Keskeytin hänet, että "Anteeksi, se palosireeni oli siskoni, saisinko tietää mihin huoneeseen hänet vietiin?". Pelkäsin etten ehtisi paikalle ennen kuin vauva syntyy, mutta ei ne näköjään ensisynnyttäjältä niin vain putoakaan sieltä pihalle :) Kuulin myöhemmin, että kätilö oli pyytänyt sisko K:ta käymään paareilta sänkyyn selälleen, mutta hän oli kiivennyt sinne suoraan konttausasentoon ja ponnisti siinä asennossa. Kun pääsin perille oli ponnistus jo kovassa vauhdissa ja sisko K nautiskeli ilokaasua siinä vahvistukseksi. Ponnistusvaihe oli siskolleni vaikea ja kivulias. Ehkä hellyyttävin osuus oli kun vauvan pää oli syntynyt ja hän availi silmiään ja suutaan ja sylki vähän limaa suustaan vaikka oli vielä puoliksi äidin sisällä! Tyttö sieltä lopulta syntyi vaikka itse olin veikannut poikaa :D 


Hauskaa oli kun heti synnytyksen jälkeen sisko K totesi, että "Ei se aikaisempi oikeastaan edes sattunutkaan yhtään nyt kun vertaa tähän ponnistukseen.."



Ponnistuksen kestoksi tuli lopulta muistaakseni 25 minuuttia ja koko synnytyksen 16 tuntia. Vauvan syntymäpäiväksi tuli kuin tulikin Mimmin syntymäpäivä! Aika onnellinen ja ihmeellinen olo oli katsella auringon nousua Kätilöopiston ikkunasta. Lähdin siitä kotiin onnittelemaan omaa 1-vuotiasta, ja nukkumaan. 

torstai 5. joulukuuta 2013

Isäunikoulu

Syksyllä oli muutamia pätkiä kun Mimmi heräili monta kertaa yössä hampaiden tulon vuoksi. Osasyynä saattoi olla, että kävin työharjottelussa ja imetysvälit saattoivat päivisin venyä tosi pitkiksi tai melkein unohtua imetys kokonaan ja hän taisi tankata sitten yöllä maitoa senkin edestä.

Kun lopetin työt niin panostin erityisesti siihen, että muistin tarjota maitoa monta kertaa päivässä. Yöimetyksetkin vähenivät samaa tahtia. Yöheräily ja siihen väsyminen pisti pohtimaan josko jotain lempeää unikoulua voisi ruveta pitämään.

Harjoittelujen jälkeen ja öiden palauduttua normaaleiksi (vain muutama syöttö yössä) pohdimme, että Mimmi rupeaisi olemaan valmis pieneen unikoulukokeiluun. Merkkeinä valmiudesta pidin sitä, että hän oli jo muutamia kertoja nukahdellut illalla lattialle tai syöttötuoliin tai sängyssä ilman imetystä ihan omasta aloitteestaan. Hyvin usein kävi niin, että hän syömisen jälkeen käänsi kylkeä ensin ja nukahti sitten. Myös useita kertoja oli käynyt niin, että makuuhuoneesta kuului pieni huuto tai parkaisu, mutta hän nukahtikin uudelleen ennen kuin ehdin paikalle. Hän siis itse rupesi oppimaan nukuttamaan itsensä ilman apua noin 11 kk iässä.

Ollessani harjottelussa lähdin aamulla 05.30 sängystä. Mimmi heräsi yleensä aina kuuden aikoihin, ja kuulin olohuoneesta kuinka hän aloitti itkun. Poikkeuksetta itku loppui kuitenkin aina kymmenissä sekunneissa. Totesin siis, että hän nukahtaa isän kanssa jopa paljon helpommin kuin minun kanssani ja looginen vaihtoehto oli siis kokeilla "isäunikoulua". En tiedä onko tämä varsinainen termi, mutta tarkoittaa sitä, että lapsi nukkuu isän kanssa ja äiti vaikka sohvalla.

Meillä toteutus meni niin, että nukuimme joko minä isän takana piilossa, eli järjestys seinästä lapsi, isä, minä tai sitten minä ensimmäisinä öinä sohvalla. Nopeasti siirryin kuitenkin nukkumaan patjalle sängyn viereen. Tämä toimii paremmin siksi, että sängyssä isän takana olen kyllä tarpeeksi kaukana, ettei Mimmi ehkä haista maitoa mutta jos hän herää ja huomaa minut, niin hän ei rauhoitu isän kanssa. Jos hän ei näe minua niin hän rauhoittuu isän kanssa hetkessä. Patja sängyn vieressä on siitä hyvä, että kun hän herää aamulla 5-6 aikaan niin isän on helppo vain ojentaa hänet minulle lattialle imetettäväksi.

Tämä unikoulu on toiminut meillä ihan loistavasti. Selvästi Mimmi oli valmis nukkumaan yön yli, sillä hän nukkui heti ensimmäisenä yönä klo 21-05 heräämättä. Tämän jälkeen hän on saattanut joinain öinä herätä kerran tai kaksi, jolloin isä nukuttaa hänet hyvin nopeasti uudelleen.

Olemme nyt jo kolmisen viikkoa nukkuneet pääasiassa niin, että Mimmi ja isä nukkuvat sängyssä ja minä patjalla sängyn vieressä. Mimmi nukkuu yleensä heräämättä 05-06 asti aamulla, jolloin otan hänet viereen imetykseen ja nukumme noin klo 09 asti muutamalla imetyksellä.

Muutamia öitä olen nukkunut Mimmin vieressä ja silloin hän yleensä herää useamman kerran yöllä ja yleensä joudun imettämään ainakin kerran jo keskiyön aikaan. Elättelen toivoa, että hän oppisi nukkumaan minunkin vieressäni 8 tuntia heräämättä...

Jännä sivuvaikutus tällä "unikoululla" on ollut se, että Mimmi jätti samantien toiset päiväunet pois! Hän on nyt nukkunut joka päivä vain yhdet päiväunet. Ehkä hän saa siis itsekin levättyä paremmin yöllä eikä siksi tarvitse enää päivällä toista lepotaukoa! Hän on myös pidentänyt yöuniaan, ehkä päiväunien lyhentymisen vuoksi. Aiemmin hän on nukkunut 2 kk iästä lähtien aina sen 10 h yössä, mutta nyt hän nukkuu 11 tuntia tai jopa vähän enemmän, josta 8 tuntia syömättä. Hän on myös oppinut nukahtamaan helpommin, iltanukuttaminenkaan ei tapahdu välttämättä imettäen vaan hän saattaa syömisen jälkeen pyöriä vähän sängyssä ja kömpiä kainaloon nukahtamaan kuin iso tyttö :)

Olen aina ajatellut, että olen päässyt vähällä koska Mimmi on alusta asti nukkunut 5-6 tunnin pätkiä kuitenkin suurimman osan öistä ja ei ole koskaan roikkunut rinnassa kiinni yöllä tai herätellyt jatkuvasti.  Olin myös miettinyt monesti, ettei meillä ole mitään kiirettä pitää unikoulua vaan jatkan yöimetyksiä niin pitkään kuin lapsi haluaa koska en koe sitä niin raskaaksi. Nyt kuitenkin kun pidimme tämän "unikoulun", niin yhtenä iltana kun olin laittanut hänet nukkumaan väsytti itseäkin ja mietin, että miksi edes siirtyisin tuohon patjalla kun olisi ihana jäädä tähän lapsen viereen. Sitten ajatus "Joudun heräämään imettämään" ja heti tajusin, että olen oikeasti niin väsynyt heräämään öisin imettämään, että nukun mieluummin siinä patjalla yksin 8 h taukoamatonta unta. En ole oikeasti ajatellut, että väsyttää nämä yöheräämiset kuin ainoastaan hampaiden tulon aikaan kun niitä on ollut vähän enemmän. Ilmeisesti alitajunta ei ole antanut ajatella näin, mutta nyt kun on mahdollisuus nukkua niin voikin yhtäkkiä myöntää itselleen, että kyllä se yöherääminen on rankkaa!

Ajatuksena olin kypsytellyt jo aiemmin tämän Dr. Jay Gordonin mallin tapaista ns. lempeää unikoulua. Tämän mukaisesti olin "päättänyt", ja sanoinkin miehelle, että haluan, että vauva nukkuu aamuviiteen. Ennen sitä hän nukuttaa, mutta klo 05 jälkeen hän voi antaa lapsen minulle imetettäväksi. Meillä onneksi tuo unikoulu menikin niin kivuttomasti, ettei tarvinnut lähteä soveltamaan tällaista askeleittain, mutta jos olisi tarvinnut, niin tämä olisi ollut se malli mitä olisin noudattanut.