Kiinassa ihmeteltiin kun annoin Mimmin itse syödä samaa ruokaa kuin mekin. He kuulemma syöttävät lapselle vain yhden riisinjyvän kerrallaan (ettei se ainokainen tukehtuisi) kaksivuotiaaksi, kunnes hän saa alkaa itse harjoitella syömistä. En tiedä oliko tämä vähän liioittelua, mutta hiukan sama meininki tuntuu olevan täällä Nepalissa.
Kuulemma täällä imetetään lapsia kaksivuotiaaksi (hyvä!), mutta se muu syöminen onkin sitten hassumpi juttu. Alle kaksivuotiaille annetaan pääasiassa äidinmaidonvastiketta (niin, sen rintamaidon lisäksi), Cerelaccia (Nestlen puurovalmiste), riisiä ja linssikeittoa. Positiivista on, että imetys on siinä rinnalla, äidinmaito on kuitenkin täydellistä ruokaa lapselle niin he saavat sentään jotain ravintoaineita. En ole varma kuinka vanhaksi asti on tapana lapsille antaa tuota äidinmaidonkorviketta muualla maailmassa, mutta silmään on kyllä pistänyt varsinkin Kiinassa ja Suomessakin kun lähes kouluikäiset ulkomaalaiset lapset vetävät vielä maitoa tuttipullosta :) Ihmetystä herättää kovasti se, että me emme anna mitään korviketta Mimmille. Olen yrittänyt selittää, että minä vielä imetän, miksi ihmeessä antaisin korviketta kun se on KORVIKE, jos ei olisi rintamaitoa antaa.
Täällä ruoka on myös äärettömän tärkeää. En tiedä miksi, mutta koko elämä tuntuu välillä pyörivän sen ympärillä. Meillä kun puhutaan säästä niin täällä ruoka on The Puheenaihe. On hirveän tärkeää saada joka päivä tietää mitä muut ovat syöneet lounaaksi ja päivälliseksi. Huvittavaa tästä tekee vielä se, että nepalilaiset syövät joka päivä samaa ruokaa, dahlbhattia, kolme kertaa päivässä. "Mitä söit tänään?" "DahlBhattia" "Ahaa, mielenkiintoista!". Nepalinkielen opettajaankin meinasin kyllästyä hiukan ihan siksi, että hänestä oli niin järjettömän tärkeää puhua joka oppitunti siitä mitä minä olen syönyt, mitä normaalisti syön, mitä ruokaa teen kotona, mitä otan evääksi töihin, kenen kanssa syön, syönkö aina miehen ja lapsen kanssa, syönkö välillä myös muun perheen kanssa, mihin kellonaikoihin syön aamupalaa, milloin lounasta. Minua taas kun ei kiinnosta pätkääkään muiden syömiset tai omistani kertominen niin en myöskään jaksaisi keskittää koko kielenopiskeluani pelkkään ruoasta puhumiseen.
Kielentuntien ulkopuolella taas minulta kysellään nykyään useita kertoja päivässä mitä Mimmi on syönyt. Mitä hän söi aamupalaksi, mitä lounaaksi ja niin edelleen. Kuittaan nämä kyselyt aina paljastamalla yhden hänen syömänsä ruoka-aineen. Hyvä vastaus on esimerkiksi, että aamupalaksi söimme kananmunaa.
Mimmi on aina ollut hyvä syömään ja pistäisin tämän mielelläni sormiruokailun piikkiin. Hänelle on kelvannut oikeastaan lähes kaikki ruoka ja varsinkin isänsä tekemiä ruokia hän on ahminut määrällisestikin tosi paljon. Kuitenkin juuri ennen Kiinaan lähtöä 1v2kk iässä hänelle tulikin yhtäkkiä kausi, että syöminen vähentyi aika oleellisesti. Tuntui, ettei lähes mikään kelpaa enää. Joka päivä hän söi kyllä jotain, mutta se mitä hän suostui syömään vaihteli totaalisesti joka päivä. Yhtenä päivänä hän söi kananmunaa ja sitten pariin viikkoon ei suostunut maistamaankaan ja niin edelleen. Ainut mitä hän suostui syömään koko Shanghain reissun ajan oli avocado, joita hän söikin 1-2 kappaletta joka päivä. Olen kuullut, että nirsoilu voisi liittyä hampaiden tuloon ja hänelle tulikin neljä hammasta Kiinassa olon aikana.
Jostain syystä nirsoilu jatkui vielä Nepaliin tulon jälkeen vähän aikaa ja sitten lähes kahden viikon sairastaminen rajoittikin syömisen lähes ainoastaan rintamaitoon. Juuri ennen parantumista sairaalassa mitattuna Mimmi (15kk) painoi vain 9,4 kg, kun 1-vuotistarkastuksessa hän oli ollut 10,5 kg. Voi olla, ettei täkäläinen vaaka ole ihan tarkka, mutta kyllä hän oli ehkä oikeasti laihtunutkin ja sillä hetkellä myös kuivunut. Heti parantumisen jälkeen sitten onneksi nirsoilukausi loppui täysin ja hän rupesi taas syömään kaikkea. Ja kaikki tarkoittaa oikeasti ihan kaikkea mitä tähän mennessä olemme täällä syöneet. Ihan mikä tahansa kelpaa mitä aikuisetkin syövät tai juovat. Hän syö jopa oliiveja, joita itse en ole vieläkään oppinut sietämään. Syömme usein ravintolassa ja hän syö aina meidän annoksistamme sen verran mitä haluaa.
Olen lukenut usein keskusteluryhmissä lapsista, jotka nirsoilevat ruoan suhteen niin ettei mikään meinaa kelvata. Moni neuvoo kuten itsekin olen aina ajatellut, että kyllä lapsi tietää milloin hän tarvitsee ruokaa ja mitä hän tarvitsee. Jos tarjolla on kunnollista ja terveellistä ruokaa niin lapsi kyllä syö sen mikä on tarve, joskus vaan on kausia, ettei hän tarvitse niin paljoa. Näistä hienoista ajatuksista huolimatta huomasin monta kertaa nirsoilun aikakautena miettiväni, että miten sen nyt saisi syömään enemmän ja valitsevani esimerkiksi ravintolan sen perusteella, että annoksissamme olisi mahdollisimman montaa eri juttua tarjolla, jotta Mimmi löytäisi siitä edes jotain mitä haluaisi syödä. Huolehdin siis kuitenkin, että syökö hän nyt tarpeeksi vaikka olin kuvitellut ottavani ihan rennosti ja uskovani lapsen omaan kykyyn tietää paljonko hänen tarvitsee syödä... Näin se kai helposti menee :) Onneksi nirsoilukausi ei kuitenkaan kestänyt kuin puolisentoista kuukautta ja nyt ruoka maistuu taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti