Kun Mimmi oli pieni, halusin opetella olemaan reagoimatta liian vahvasti hänen kaatumisiinsa ja kolauttamisiinsa. Alussa oli tosi vaikeaa olla huudahtamatta ja pitää naama peruslukemilla kun jotain sattui. Muutama kuukausi siihen taisi mennä, nykyään ylimääräinen reagointi on kadonnut siis jo aikaa sitten ja seurailen vaan tyynesti vierestä muiden aikuisten kiljahdellessa kun Mimmi kaatuilee.
Vaikka Mimmin liikkuminen on jo varmaa ja hän osaa juostakin, kaatuilee hän silti päivittäin, jättää sormensa joka väliin tai muuten kolhii. Uusin opittu tapa on juosta ja katsoa samalla taaksepäin. Hän onkin törmännyt jo monta kertaa seinään(!!) juostessaan katse taaksepäin. Huoh. Erittäin harvoin häntä kuitenkaan sattuu niin, että hän rupeaisi itkemään tai tarvisisi tukea ja lähes aina se itkukin kestää vain sen hetken, että pääsee syliin ja sitten on jo ohi. Yleensä hän vain nousee ylös ja jatkaa matkaa. Kipukynnys näyttää olevan edelleen kymmenkertainen meikäläisen kipukynnykseen verrattuna. Yhtenä päivänä hän putosi rappuset naama edellä alas, valitti vain pienen hetken ja jatkoi leikkiä. Myöhemmin huomasin, että hänelle kasvoi otsaan iso kuhmu ja etuhammas oli lohjennut.
Nyt kun Mimmi liikkuu itse, minun osakseni on siirtynyt lähinnä saatavilla oleminen. Jos hän satuttaa, hän tulee itse luokseni lohtua hakemaan. Useimmiten hän tulee aina jos sattuu itkun verran. Toki myös edelleen kiiruhdan hänen luokseen jos hän on kaatunut niin, ettei heti ole päässyt ylös. Täällä hän viettää kaikki päivät isompien lasten seurassa ja heidän seuransa on tässäkin mielessä hyväksi, sillä lapset eivät koskaan ylidramatisoi toistensa kaatumisia kuten aikuiset!
Tässä yhtenä päivänä olin ystäväni luona, missä Mimmi leikki hänen lastensa kanssa. Kesken leikin hän kaatui naamalleen lattialle ja minusta näytti että nyt sattui. Hän rupesikin itkemään, mutta sen sijaan, että olisi odottanut minua luokseen hän kömpikin istumaan ja jäi siihen kaverin viereen niiskuttamaan. Vieressä oleva kuusivuotias ei tietenkään reagoinut mitenkään. Minä itse istuin sohvalla heidän takanaan ja pomppasin sieltä heti ylös ja Mimmiä kohti. Samalla juttelin hänelle, että "Oho, kaaduit, tule tähän äidin luo". Nopeasti kuitenkin tajusin, ettei hänelle ollutkaan mitään tarvetta minulle eikä aikomustakaan tulla luokseni tai edes vilkaista suuntaani. Jäinkin sitten vain paikalleni katsomaan kuinka Mimmi nyyhki hetken, rauhoittui ja ryhtyi taas iloisesti juttelemaan kaverille.
Tuntui tosi oudolta. Vauvani itki, mutta ei tarvinnutkaan minulta lohtua. Pienestä vauvasta on tainnut huomaamatta kasvaa jo aika iso ja itsenäinen lapsi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti