Pyykinpesua

Pyykinpesu täällä meillä on vähän työläämpää kuin Suomessa. Hienoa on, että meillä on pyykinpesukone. Vähän vaikeaa se, että se on puoliksi käsikäyttöinen :D

Koneessa on kaksi rumpua, pesu ja linkous. Homma toimii niin, että pesurumpuun lyödään vaatteet, pesujauhetta ja kaadetaan vettä. Napeista valitaan "Wash", "Fill" ja "9 min tai 15 min Wash". Sitten odotetaan kun vaatteet pyörii rummussa. Kun kone huutaa merkkiääntä,  käännetään yksi vipu "Drain" asentoon, odotetaan, että vedet laskee pois, muistetaan kääntää se "Drain" vipu "Fill" asentoon, kannetaan uudet vedet ja kone päälle. Tätä toistetaan kunnes vaatteet ovat puhtaita. Teoriassa siis. Todellisuudessa niin kauan kuin jaksetaan, on aikaa tai kunnes sähköt menee. Elämä täällä on niin likaista, että puhtaita noista vaatteista ei tule koskaan.

Sitten vaatteet isketään linkousrumpuun ja lingotaan. Tämän jälkeen ne viedään katolle kuivumaan ja toivotaan, ettei sada.

Täällä on ilmeisesti tapana käyttää pesemiseen aina kylmää vettä. Itse käytän aina lämmintä ainakin muutamaan ekaan pyöritykseen, mutta eipä niistä näytä kyllä sen puhtaampia tulevan. Tässä uudessa asunnossa on melko luksusta, että vesipiste on koneen vieressä kylpyhuoneessa. Aiemmassa talossa pesukone oli keittiössä ja veden joutui kantamaan joko ison huoneen toiselta puolelta tai alakerran wc:stä! Nytkin pesupuuhiin menee helposti tunti, aiemmin vielä kauemmin.

Mietin, että ottaisinko tänne mukaan kestovaippoja ja jaksaisinko pestä niitä jatkuvasti. Pyykinpesussa kaikista vaativinta on se, että on pakko olla kotona juuri silloin kun sähköt menevät päälle, eli vaatii etukäteissuunnittelua. Asian ratkaisi kuitenkin helposti se, että tavaraa mitä halusin tänne oli paljon enemmän kuin koneeseen sai ottaa. Vaipat jäi siis suosiolla kotiin :/

Kuten näkyy niin vesi värjäytyy heti ihan mustaksi tämän kaupungin pölyistä.

Ämpäreillä kannellaan vettä pesukoneeseen.

Veden lämmitin pitää laittaa päälle kun sähkö tulee niin hetken päästä on lämpöistä vettä.

Ensimmäistä kertaa kipeänä

Ei sitten ehditty kuin puolitoista viikkoa täällä Nepalissa olla kun ensimmäinen vatsatauti iski. Meillä vessassa on ämpäreitä, joita täytetään hanavedellä ja tietysti silmän välttäessä Mimmi ehti eilen illalla käydä juomassa yhdestä niistä (hyi oksennus!).

Tämä päivä on sitten ollut vähän ulostamista ja oksentamista. Suurimmaksi osaksi kuitenkin ihan hyvällä tuulella ja energialla, nyt illasta hän tosin oli normaalia väsyneempi ja otti ylimääräiset 30 min torkut. Lämpöä ei ole, ei ainakaan tunnu käteen yhtään normaalia lämpimämmältä. Kuumemittari, jota ei ole koskaan aiemmin tarvittukaan, sanoi sopimuksensa irti tietenkin nyt kun olisi ensimmäistä kertaa ollut syy mitata :D Ilmeisesti patterit loppu, vaikka en tiedä miten se voi olla mahdollista kun sitä ei tosiaan ole edes käytetty kuin muutama kerta testauksen vuoksi...

Itselle tämä on ollut ainakin mukava pieni kokeilu siihen, millaista olisi elää rauhallisen lapsen kanssa :D Mimmi on nyt illalla istunut sylissä paikallaan ikuisuudelta tuntuvia aikoja ja jopa maannut sängyssä paikallaan niin, että olen vain silitellyt hänen päätään. Nyt vaan toivotaan tietysti pikaista paranemista ja sitä, ettei hän saa siitä vedestä mitään iljettäviä loisia :(

Edit: Oksentelu kesti onneksi vain sen pari tuntia eilen illalla. Vatsa on sekaisin Mimmillä vieläkin ja tänään ollut väsynyt. Hetken leikkimisen jälkeen pitää aina ottaa huiliminen ja nyt jo toisilla päiväunilla tänään. Kai se tästä ohi menee kuitenkin.

Kulttuurieroja: Lapsen itsemääräämisoikeudesta

Nepalissa yksi suuri ero ihmisten käyttäytymisessä suhteessa pieniin lapsiin on tapa, jolla lasta lähestytään ja se kuinka moni ihminen lasta käsittelee ylipäätään.

Suomessa jos tapaamme uusia ihmisiä tai vanhoja tuttujakin, ihmiset yleensä lähestyvät vauvaa vähän varoen ja jopa vähän kumartuvat, jotta eivät vaikuttaisi pelottavalta. Ihmiset usein odottavat vauvan hiukan vierastavan, eivät hyökkää vauhdilla hänen luokseen vaan puhuvat lepertelevällä äänellä ja odottavat vauvan/lapsen reaktiota ja hänen pyyntöään, tai vähintäänkin kysyvät lupaa ottaa syliin.

Nepalissa käyttäytymismalli on aivan toinen. Ihmiset saattavat tulla lapsen luokse hyvin kovaäänisesti, jopa kiljuen tai paukutellen käsiä yhteen. He tulevat suoraan puristamaan lasta poskista ja joko pyytävät lasta syliin elekielellä tai vetävät häntä käsistä syliinsä. Jos lapsi ei itse tee elettä tullakseen pyytäjän syliin tai vaikka hän jopa kieltäytyisi pelokkaana, hänet otetaan silti syliin vasten hänen tahtoaan. Kuka tahansa kokee oikeudekseen ottaa lapsen syliin, myös tuntemattomat ihmiset kadulla. Sitten kun lapsi itkee sylissä, hänet yleensä kyllä annetaan takaisin, mutta vahinko on jo tapahtunut. Lapsen itku tietysti on merkki siitä, että äiti on kasvattanut lellimällä lapsesta pelkurin.

Mimmi on aina ollut mielestäni hyvin rohkea lapsi, eikä ole koskaan vierastanut kunnolla. Olen yleensä pystynyt antamaan hänet syliin kenelle vaan ja hän on hyvin nopeasti mennyt itse uusien ihmisten luo. Kiinassa ollessakin vaikka ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita lapsista ja tulevat koskemaan, kukaan ei ota häntä syliin kysymättä. Sen sijaan Mimmi itse saattaa katsella uutta ihmistä hetken ja sitten mennä ojentamaan kädet, että pääseekö syliin.

Tämän vuoksi täällä Nepalissa minulla meni vähän liian kauan aikaa tajuta, että ihmisten hyökkäävyys oli kuitenkin liikaa Mimmille. Aluksi hän oli normaalisti innokas itsensä ja viihtyi oikein hyvin appiukon ja varsinkin hänen tyttöystävänsä kanssa. Välillä häntä pitelivät myös muut ystävät. Jotkut ihmiset saivat ottaa syliin ja toisten pyytäessä hän kieltäytyi. Kuitenkin muutamia päiviä täällä oltuamme hän rupesi tulemaan itkuiseksi, jos kukaan muu kuin minä tai isä halusi pitää häntä, eikä hän tuntunut enää viihtyvän oikein muualla kuin vanhempien sylissä. Lopulta tajusin, että tämä hänen hätänsä ei johtunut mistään hampaan tulosta tai väsymyksestä vaan hän vaikutti hätääntyvän kaikista ihmisten lähestymisyrityksistä ja aina niiden jälkeen olevan enemmän kiinni minussa jonkun aikaa kunnes leikinhalu taas voitti. Järkeilin hänen reaktionsa liittyvän siihen, että häntä oli ehkä alkanut pelottaa se, että hän huomasi kenen tahansa ihmisen voivan kaapata hänet syliinsä hänen tahtonsa vastaisesti. Varmasti hän oli myös aistinut monessa tilanteessa minua ärsyttävän sen, kuinka ihmiset yrittivät saada häntä syliinsä tajuamatta lopettaa, vaikka hän selvästi kieltäytyi. Alussa Mimmi meni ihmisten syliin helpommin. Tietenkään en antanut häntä, jos hän selvästi kieltäytyi, mutta alussa hän saattoi olla vain hiukan ujon tuntuinen, jolloin annoin ihmisten ottaa hänet. Nyt jälkiviisaana olisi pitänyt kieltää kaikki paitsi ne kerrat kun Mimmi itse pyysi päästä vieraan syliin.

Tilanteesta tuli mieleen keskustelu, jossa olin mukana joitain aikoja sitten liittyen lapsen itsemääräämisoikeuteen. Puheena oli se,  onko pienellä lapsella oikeus päättää esimerkiksi kenen syliin hän menee, ketä halaa tai pussaa. Esimerkkinä oli Suomessa tyypillisempi tilanne innokkaat sukulaiset, joita lapsi ujostelee, mutta ketkä haluavat jakaa hellyydenosoituksia. Isommalle lapselle voi jo selittää, että "Halaa sitten mummia kun se merkitsee hänelle niin paljon", mutta pienelle lapselle sellainen vasten hänen tahtoaan syliin ottaminen tai halaaminen loukkaa hänen oikeuttaan määrätä omasta kehostaan ja tilastaan. Keskustelu liittyi naisten oikeuksiin ja siihen, miksi niin moni nainen tulee hyväksikäytetyksi ja miksi me naisina niin helposti hyväksymme sen. Itselleni silloin uutena ajatuksena tuli, että se mitä me opetamme lapsillemme(tytöillemme) jo aivan pienenä luo pohjan heidän itsetunnolleen ja itsearvostukselleen myöhemmässä elämässä. Jos opetamme pienelle tytölle, ettei hänellä ole oikeutta itse päättää kuka häneen koskee, halaa tai antaa suukon, hän ei varmastikaan myöhemmässä elämässä helposti opi uskomaan näihin oikeuksiinsa, kun pienenä elämästä opitut totuudet ovat niin syvällä selkärangassa. Vanhempien on tietysti pakko ottaa lapsi syliin monessa tilanteessa vastoin hänen tahtoaan, mutta hänen itsemääräämisoikeutensa pitäisi toteutua esimerkiksi siinä, että jos häntä pyytää antamaan pusun tai halauksen ja hän ei tahdo, niin häntä ei koskaan siihen pakoteta tai painosteta (edes syyllistämällä tyyliin "Anna nyt ettei äitille tule paha mieli"). Hellyyteen pakottaminen on pelkkää vallankäyttöä ja opettaa hyvin vääriä asioita.

Kun tajusin kaiken tämän, minua rupesi tietysti ärsyttämään nämä tilanteet ja ymmärsin, että minun täytyy yrittää suojella Mimmiä yrittämällä vältellä näitä tilanteita kuin vain voin. Eräänä huonona hetkenä kun Mimmin istuessa katukivetyksellä yksi tuntematon nainen yritti hänet väkisin nostaa, suutuin sen verran, että tartuin naiseen käsiin ja riuhtaisin ne irti Mimmistä. Mimmi selvästi jotenkin reipastui tämän jälkeen. Vaikka pieni onkin hän varmaan ymmärtää enemmän kuin uskommekaan ja varmasti hän tajusi minun puolustavan häntä. Harmittaa, että en puolustanut häntä jo aiemmin tehokkaammin vaan hän ehti hiukan menettää luottamustaan siihen, ettei häntä voida vain kaapata milloin tahansa. Puhuimme tästä Mimmin isän kanssa ja nyt pidämme tärkeänä, että kenen tahansa pyytäessä sanomme heti selkeästi, ettei Mimmi halua tulla hänen syliinsä ja täällä kun ihmiset ovat hyvin peräänantamattomia niin voi vain yksinkertaisesti kääntää selkää liian innokasta tyyppiä kohti, jotta Mimmi tuntee olevansa suojassa. Sanon myös joka kerta Mimmille kun hän alkaa heti hätääntyä ihmisten ojentaessa käsiä häntä kohti, että hänen ei ole pakko mennä kenenkään syliin jos ei halua. Toivon, että tämä vähän palauttaa pian Mimmin luottamusta meihin ja maailmaan :)

Sormiruokailukuulumisia 15-kuisena

En ole pitkään aikaan päivittänyt meidän kuulumisia sormiruokailuun liittyen, joten tässäpä tulee tiivistettynä koko historia :)

Mimmi rupesi syömään sormiruokaillen reilu 6 kk ikäisenä. Alun herkkuja oli parsakaalit, kurkut, tomaatit yms. Hän oli aina hyvin kaikkiruokainen, eikä hylännyt mitään muuta kuin bataatit! Muutamassa viikossa hän oppi nielemään palasia ja ruoka rupesi imeytymään (ei tullut enää suoraan läpi). Siihen, että hän hoksasi kiinteän ruoan vievän nälkää taisi mennä ainakin kuukausi, ellei parikin, eli äidinmaitoa hän söi nälkään ja muuta ruokaa huvin vuoksi. Koskaan hän ei meinannut tukehtua eikä edes kakonut ruokaansa, vaikka odotin, että kakomista olisi ollut alussa. Suun motoriikka myös kehittyi ilmeisen nopeasti, sillä joskus ehkä 9 kuukauden iässä hän osasi jo esimerkiksi Cocovin raakapatukasta (joka on siis blendattu ihan sileäksi!) erotella suussaan pienet cashew:n palaset, syljeskellä ne ulos ja niellä muun massan :D Myös sormien pinsettiote kehittyi nopeasti, mökillä hän söi metsämansikoita ja mustikoita juhannuksena 7 kk:n ikäisenä oikein näppärästi, ja neuvolassa myös huomattiin tämä taito.

Seitsemänkuisena maistui parsakaali ja se onkin kestoherkku, maistuu edelleen. 

Itse pidän sormiruokailun aikaansaannoksena myös sitä, että Mimmi ei ole koskaan nielaissut yhtäkään objektia, joka ei olisi ruokaa! Ja jos joku meinaa, etten ole vaan huomannut, niin se ei pidä paikkaansa, sillä kestovaippojen käyttäjänä kyllä huomaa niitä pestessään :D Ainoastaan kerran luulin hänen nielaisseen jotain pieniä korukukkia, kunnes tajusin niiden olevan taatelin kantoja, jotka ei tietenkään vatsassa olleet sulaneet... Mimmi kyllä pistää suuhunsa kaikenlaista pientä, esimerkiksi pieniä kiviä ja saattaa imeskellä niitä ties kuinka pitkään kunnes sylkee ne ulos, mutta hän selkeästi erottaa mikä on ruokaa, emmekä olekaan koskaan pitäneet häneltä piilossa mitään pikkuesineitä kun selkeästikin hän hallitsee suunsa tosi hyvin.

Lusikan käyttöä hän rupesi opettelemaan pikkuhiljaa jo aikaisin, mutta sen oikein päin suuhun vieminen, eli normaali syöminen lusikalla taisi onnistua 1 v. synttärien aikoihin. Sen jälkeen hän pian halusi ruveta harjoittelemaan haarukan käyttöä, ja se taisi ruveta sujumaan muutama kuukausi myöhemmin. Toki molemmat vaativat edelleen sopivan koostumuksen ruoalta, esimerkiksi kovin kovat asiat eivät jää haarukkaan, eikä vetinen keitto pysy vielä lusikassa kunnolla.

14 kk ja haarukan käyttö hallussa ;)

Tiivistettynä voi sanoa, että meidän sormiruokailuhommat kesti aikalailla tasan puoli vuotta. Sen jälkeen kun Mimmi oppi syömään lusikalla ja haarukalla, hän ei ole enää suostunut syömään ruokaa käsin. Poikkeustilanteessa, jos ruoka ei meinaa millään pysyä haarukassa, hän saattaa napata jonkun palan suuhun käsin, mutta muuten tuo välineiden käyttö tuntuu olevan niin mukavaa, ettei hän suostu enää sormiruokailemaan vaikka jossain tilanteissa se olisi helpompaa.

Kodin rakennusta Nepalissa

Asumme täällä Kathmandussa mieheni suvun mailla, ihan Kathmandun turistikeskustan Thamelin ytimessä. Onneksi tämä maaplänttimme ei ole tien vieressä vaan syrjässä keskisuuren Stupa-temppelin takana.

Kathmandu on kaupunkina hyvin köyhä, pölyinen, täynnä meteliä ja suitsukkeen tuoksua. Kadut on täynnä hurjastelevia moottoripyöriä, tavallisia pyöriä, riksoja ja pieniä takseja. 15-kuisen ei voi ihan vielä antaa kävellä siellä itse. Useimmat asumukset ovat todella pieniä ja niissä asuu paljon ihmisiä. Talot ovat myös tosi lähellä toisiaan. En tiedä saisiko näin sanoa, mutta olen tosi onnellinen, että mieheni perheen koti on normaalia suurempi ja suku hiukan rikkaampi. Vaatisi aika suurta sopeutumista varsinkin lapsen kanssa, jos asuminen täällä poikkeaisi tosi suuresti meidän länsimaisista standardeista..

Aiemmilla visiiteillä asuimme hiukan eri tavalla, sillä suvulla oli perinnönjakoasiat hiukan kesken. Silloin meillä ei ollut kunnollista vessaa, eikä generaattoria. Täällä säännöstellään sähköä niin, että sitä annetaan vain joitain tunteja vuorokaudessa. Esimerkiksi tammikuussa oli aika askeettista kun auringonlaskun jälkeen iltakuudelta oli jo sysipimeää, kylmä koska täällä ei ole sisätilalämmitystä, ei internettiä, ei telkkaria, ei lämmintä vettä... eikä siis paljoakaan tekemistä.

Nyt onneksi tilukset on jaettu ja olemme muuttaneet uuteen taloon toiselle puolelle tonttia. Tämä talo on kolmikerroksinen ja mieheni isä on rakennuttanut itselleen keskikerrokseen mukava asumuksen, jossa on niin hieno vessa, että sitä on kuulemma monet käyneet ihastelemassa :) Muutenkin asunto on siisti ja hieno.

Meille (minulle, miehelleni ja Mimmille) on tällä hetkellä rakentumassa alakertaa pieni "kolmio". Kooksi arvelisin ehkä noin 30 neliömetriä :) Työmiehet siellä tekevät pitkää päivää, tällä hetkellä asetellaan vessaan kaakeleita, jotka minä sain valita. Valitettavasti sinisiä vaihtoehtoja oli vain kaksi :D Halusin siniset, koska aion maalata makuuhuoneen, jossa vessa sijaitsee, myös siniseksi. Olohuoneestamme tulee mintunvihreä, joka on täällä hyvin yleinen talojen väri ja pienestä työhuoneesta ehkä pastellivioletti.

Odotan kovasti talon valmistumista, sillä tällä hetkellä asumme pienessä huoneessa toisessa rakennuksessa. Huone on niin pieni, ettei Mimmillä ole siellä oikein mitään tekemistä. Tylsistyminen uhkaa joka ilta kun aurinko laskee kuudelta, eikä pihalla siis enää näe leikkiä.

Ainut asia, jonka vielä koen hiukan hankalaksi on se, että keittiö on eri rakennuksessa, ja sinne pitää kiivetä hyvin jyrkkiä portaita pitkin, joita Mimmi ei opi kulkemaan vielä pitkään aikaan. Tähän ei kuitenkaan ole tulossa muutosta ilmeisesti. Minulle nuo ruoka-asiat ovat jollain lailla hankalia, ja täällä erityisesti. Tällä kertaa elämää helpottaa huomattavasti se, että olen oppinut pitämään nepalilaisesta ruoasta :) Voin siis ainakin ravintolassa tilata mitä tahansa kasvisruokaa, kun aiemmin vaihtoehtoja oli usein yksi tai kaksi. Miehen pitäisi ruveta kokkailemaan kotona, mutta nyt ensimmäiset päivät olemme olleet laiskoja ja syöneet vain ravintolassa. Kotona syömistä hankaloittaa myös hiukan se, että jääkaappi toimii vain kun on sähköä, enkä siis uskalla luottaa, että siellä ruoat säilyisi kovin pitkään.

Tähän mennessä päivärutiineihin on kuulunut herääminen noin kello 8. Mimmi haluaa heti lähteä ulos, joten mies vie hänet Stupan pihalle leikkimään ja sillä aikaa minä olen laittautunut päiväkuntoon, siivoillut tai käynyt kuntosalilla. Aamurutiineihini kuuluu hakea keittiöstä pulloilla vettä, jonka suodatan Brita-kannulla. Ostamme siis kotiin isoja lähdevesipöniköitä juomavedeksi. Päivät on koostuneet kaverien tapaamisista, kuntosalilla käynnistä ja kaikenlaisesta tavaran hankkimisesta uutta asuntoa ja elämää varten. Onneksi tämä on halpa maa, pienillä säästöillä saa jo hankittua paljon. Aurinko laskee kuuden aikoihin koko vuoden ympäri. Sen jälkeen olemme käyneet vielä ravintolassa syömässä ja Mimmi on käynyt nukkumaan 9 aikoihin. Yritän vielä aikaistaa tätä ja saada hänet nukkumaan jo kahdeksalta, sillä olisi huomattavasti helpompaa olla hereillä vain valoisan aikaan kun hän pystyy leikkimään ulkona. Ainakin niin kauan kunnes saamme oman asuntomme käyttöön. Nyt meillä on onneksi generaattori, joten valoa riittää myös auringonlaskun jälkeen ja tietokonetta ja internetiä voi käyttää.

Shanghaissa vietetyn kuukauden jälkeen, jonka olin 24/7 Mimmin kanssa ja hänen viihdyttäjänään, on ollut tosi virkistävää saada täällä vähän omaakin aikaa, kun mies, appiukko+tyttöystävänsä sekä kaverit ja jopa pihan naiset ovat pitäneet seuraa Mimmille. Mimmi selvästi nauttii täällä olosta ja viihtyy varsinkin Stupan pihalla puuhailemassa ja katselemassa.

Pihalla. 

Linnut on tosi hauskoja. Itse en niistä oikein välittäisi.

Mandukassa on hyvä kantaa selässäkin nykyään.

Appiukon olohuoneen väritystä. Nepalissa käytetään värejä vähän rohkeammin kuin meillä Suomessa.

Keittiön portaat. Alaspäin pakko pitää kaiteesta, eli vaan toiseen käteen mahtuu tavaraa. 

Öisin on vielä kylmä (veikkaisin 10-15 astetta), joten ostin Mimmille paksun collegepuvun. 

WC:n rakennus alkutekijöissään. 

Yksi päivä satoi, tuli käyttöä sadevaatteille. Olisi ehkä pitänyt tuoda kumpparit kun en tiedä löytyykö täältä.

Nepalissa, ensimmäisten päivien tuntemuksia

Saavuimme toissayönä Mimmin kanssa Kathmanduun, toiseen kotiimme siis. Täällä olisi tarkoitus viettää nyt joitakin kuukausia ja koska olen saanut yllättävän paljon yhteydenottoja aiheesta lapset+Nepalissa asuminen/matkustaminen, niin ajattelin nyt yrittää kirjoitella ahkerasti meidän elämästä täällä.

Mimmi on nyt täällä ensimmäistä kertaa ja itselläni oli lähes kahden vuoden tauko. On vaatinut vähän ajattelutyötä jotenkin sisäistää, että Mimmi on oikeasti nepalilainen yhtä paljon kuin suomalainenkin. Määritän helposti itseni kautta hänen olemassaoloaan, jotenkin alitajuisesti ajattelen hänet vain suomalaisena, jonka toinen vanhempi on nepalilainen. Tulevaisuudessa nähtäväksi jää kuitenkin, kuinka vahva suomalainen tai nepalilainen identiteetti hänelle muodostuu tai miten hän itse kokee olemisensa.

Mimmistä on muutama kaverikin sanonut, että on outoa miten hän jo ihan pienenä vauvana oli luonteeltaan ja olemukseltaan niin selkeästi nepalilainen. Sitä olen itsekin hämmästellyt useat kerrat, että pieni vauva, joka ei ymmärrä "mistään mitään", eikä ole koskaan käynyt nepalissa tai elänyt siinä kulttuurissa (ja hänen isänsä elää Suomessa hyvin länsimaiseen tyyliin) voi jo olla niin selkeästi nepalilainen ja poiketa suomalaisista vauvoista.

Jännää on nyt ollut seurata pari ensimmäistä päivää kuinka Mimmi viihtyy täällä. On jotenkin ihan mieletöntä, miten hän oli heti ensi hetkestä lähtien täällä kuin kala vedessä, nauttien silmin nähden kaikesta. Suomessa ollessa kyllä ymmärsin jo ihan alusta alkaen, kuinka paljon helpompaa tässä kulttuurissa olisi olla lapsen kanssa, joka selvästi kaipaa jatkuvasti paljon ihmisiä lähelleen, viihtyy sitä paremmin mitä enemmän ihmisiä on ja janoaa jatkuvaa toimintaa. Mutta vasta nyt täällä tuli jotenkin tosi vahva tunne siitä, että meidän elämä Suomessa on jotenkin tämän lapsen kannalta vääränlaista. Täällä hän saa touhuta koko päivän pihan lapsien kanssa, asua suvun kanssa samassa talossa ja olla tekemisissä useiden ihmisten kanssa koko ajan. Tämä lapsi selvästi kuuluu tänne.

Shanghai lapsen kanssa

Isäni muutti ennen joulua Shanghaihin ja tämä oli ensimmäinen vierailuni kaupunkiin. Aiemmin isäni asui Pekingissä, jossa kävimme viime vuonna Mimmin kanssa hänen ollessaan 5-6 kuukauden ikäinen.

Isäni varoitti etukäteen, ettei tämä Shanghai ole yhtä mukava kaupunki kuin Peking ja oikeassa oli. Vaikka Peking oli länsimaalaistunut, siellä oli aitoa kiinalaisuutta, historiaa ja paljon kaikkea. Sieltä pystyi löytämään mitä tahansa mitä keksi haluta ja siellä riitti aina tekemistä. Shanghai taas… on melkein kuin Amerikassa olisi. Rikkaita ihmisiä, isoja ketjuliikkeitä, paljon designermyymälöitä ja Starbucks joka kulmassa. Eikä lähes mitään kovin ihmeellistä nähtävää.

Mutta blogin aiheeseen. Shanghai on helppo kaupunki vierailla lapsen kanssa. Kun Pekingissä ei näkynyt lapsia juuri lainkaan niin Shanghaissa niitä onkin pilvin pimein. Varmasti tästä johtuen melkein kaikissa tavarataloissa on kerrokset lasten tavaroille ja vaatteille, ja kaikilta designermerkeiltä löytyy myös lastenvaatemyymälät (Burberry, Ralph Lauren, Cucci…). Tekemisen puutteessa niitä tuli kierreltyä päivät pitkät. Tavaratalot ovat ihan täynnä vauvan tavaraa vaippojen ja vauvan ruokien lisäksi löydät mitä tahansa voit ikinä tarvita LifeFactoryn lasisista tuttipulloista formaldehydinpoistajapyyhkeisiin (silmienpyöritys). Monista tavarataloista löytyy myös lasten leikkipaikkoja.

Liikkuminen lapsen kanssa oli sujuvaa. Kadut on tasaisia ja helppo kulkea rattaiden kanssa. Monilla metroasemilla on hissit tai vähintäänkin liukuportaat, sekä invaportit, joista pääsi rattaiden kanssa. Valitettavasti joissain paikoissa liukuportaat saattoivat olla käytössä vain ylöspäin tullessa, jolloin isäni kantoi rattaat alas ja minä Mimmin. Ehkä etsimällä joltain toiselta sisäänkäynniltä olisi löytynyt hissi tai toimivat portaat. Kahdestaan tämä meni aika helposti näin kun on kevyet rattaat, ja yksinkin välillä Mimmi toisessa ja rattaat toisessa kädessä.

Syöminen Mimmin kanssa oli myös helppoa. Suurimmassa osassa ravintoloita on vauvan syöttötuolit (yleensä Ikean Antilop) ja monissa meille tuotiin myös heti pikkuruiset lautaset ja omat aterimet lapselle. Joissain pienemmissä ravintoloissa saattoi olla vain puikot, eikä pieniä lusikoita ollenkaan. Kiinalaisten lusikka on niin iso ettei se oikein mahdu lapsen suuhun, joten sillä oli hiukan hankala syödä. Kannoinkin välillä mukana Mimmille pikkulusikkaa ja haarukkaa, jotka ostin tarkoituksella hänelle. Mimmi tosin tuntui erityisesti tykkäävän kun häntä syötettiin puikoilla, ehkä se oli hänestä eksoottista :) Tavarataloista löytyi melko hyvin lasten ruokia, joita ostin aluksi muutamia varalle ennen kuin meidän syöminen vakiintui koska olen niin huono näiden ruokailujuttujen kanssa. Esimerkiksi meillä Suomessakin tuttua Hipp-luomusarjaa oli myynnissä. Tosin kaikki lasten ruoat olivat vain soseita, alle 6 kuukautisille. Ehkä kiinalaiset lapset eivät vedä purkkiruokaa kolmevuotiaaksi, kuten ilmeisesti monet suomalaiset tekevät meidän markettien lastenruokahyllyistä päätellen… Esimerkiksi Hipp:iltä löytyi luumusosetta, mikä tuli tarpeeseen kun Mimmillä ruokavaliomuutoksen (lähinnä lisääntyneiden hiilareiden) takia vatsa kävi hiukan hitaalla pari ekaa päivää.

Matkat Shanghaihin sujuu helposti Finnairin suorilla lennoilla, ja sylivauvan (0-2 v.) kanssa saa viedä toisen 23 kg matkalaukun ylimääräisenä sekä rattaat. Vauvan “lipusta” joutuu maksamaan jotain alle 10% oman lipun hinnasta. Rattaat hiukan kärsivät ruumassa: juomateline hajosi ja hupun kankaaseen tuli viiltoreikä. Ei siis kannata ehkä ottaa kovin kalliita vaunuja matkaan mukaan, tai ainakin kannattaa tajuta tehdä korvausvaatimus niistä 7 päivän sisällä!

Vauvan kantamisen puolesta puhujana minulla pisti silmään Shanghaissa se, että näin lukemattomia (todella kalliita) lasten rattaita mutta en yksiäkään vaunuja! Kaikki alle Mimmin kokoiset lapset, joita näin olivat vanhempiensa syleissä, joko kantorepuissa tai ilman. Paljon näin myös isompia lapsia kannettavan sylissä, mutta kaikki rattaissa istuvat lapset olivat varmasti yli vuoden. Huomionarvoista sekin, etten nähnyt myöskään yhtäkään kantoliinaa, vaikka kantoreppuja näkyi katukuvassa tosi paljon, monia erilaisia malleja.

Ja tärkeä pointti, Shanghaissa kaikki rakastavat lapsia. Ainakin pikkuinen saa huomiota erittäin runsaasti osakseen. Monet tykkäävät kätellä lasta ja ottaa syliin jos hän antaa. Ensimmäisiä kertoja Mimmi saikin muutamia pelästymiskohtauksia kun joutui liian monen vieraan ihmisen ympäröimäksi yllättäen jos en ollut ihan hänen lähellään. Useimmiten hän kuitenkin nautti tietysti kovasti kaikesta huomiosta. Ihmiset myös tykkäävät antaa lapselle karkkia, onneksi ne ovat kuitenkin aina käärepapereissa. Mimmi ei osaa niitä vielä itse avata, joten annoin hänen aina leikkiä karkilla hetken ja sitten otin sen häneltä pois. Mitä tahansa muutakin ruokaa he saattavat tarjota.

Meidän matka meni tosi mukavasti. Kuuden tunnin aikaeron vuoksi kahtena ensimmäisenä yönä heräsimme keskellä yötä hetkeksi valvomaan, kunnes Mimmi sai rytmistä kiinni. Hän oli myös ensimmäiset päivät vähän tavallista kärttyisämpi. Shanghain ilma taitaa olla hiukan Pekingin savusumuja puhtaampi, sillä selvisimme (muistaakseni ensimmäistä kertaa) ilman pientä yskää ja limakalvojen kuivumista, josta kärsin Pekingissä aina ensimmäisellä viikolla. 

Naapuritavaratalon leikkipaikassa saman ikäisen kaverin kanssa.

Katuruokaa.

Hedelmäkaupassa ostoksilla.

Monissa ravintoloissa oli omat välineet lapselle ja syöttötuolit.

Näin helposti kulkee lentokentällä kaksi matkalaukkua, rattaat, lapsi ja käsimatkatavarat.

Lentomatka sujui hyvin kun kiinalaiset tädit juotti mehua, syötti ties mitä herkkuja ja antoi leikkiä iPadilla.

Linssilude.

Kiinalaisten turistien kuvasessioissa.

Mimmi pääsi hienon laitteen kyytiin. 

Ravintolassa keskipäivällä.

Kaikissa tavarataloissa Legopiste.

Eläintarhassa demonstraatio virtahevon suun koosta.

Hyvä keksintö sisäleikkipaikkaan, "hiekka" ei ole hiekkaa vaan riisinjyvän kokoisia ja muotoisia kivikovia siemeniä! Ei tartu vaatteisiin kiinni.

Papan ikkunalaudalla poseeraus.