Kymmenen!

Kymmenen kuukautta täynnä!

Aika on kulunut tosi hitaasti ja samalla nopeasti. Ihanaa kun pienestä vauvasta on tullut iso tyttö, joka haparoi jo askelia, leikkii itsekseen, puhuu paljon ja viihdyttää ihmisiä iloisuudellaan. Nautin päivä päivältä enemmän hänen oppiessaan uusia asioita.

Työharjoittelu on mennyt ihmeellisen nopeasti. Aina välillä on ahdistanut, että mitä jos mimmi kuitenkin nyt saa traumoja ja kaipaa minua kotona ja niin edelleen. Sitten menen kotiin ja hän on nauranut koko päivän ja nauttinut ihmisten seurasta tuskin muistellen minua yhtään ja rauhoitun taas :) Ruokakin hänelle maistuu tosin hyvin ja ilman minua hän ei kaipaa äidinmaitoa yhtään. Kaikki muut saavat hänet helposti nukkumaan kuten ison lapsen. On kuitenkin mukava pitää imetys vielä meidän välisenä juttuna, vaikka se ei hänelle ole enää yhtä merkittävä ravinnonlähde kuin pikkuvauvana. En ole huomannut, että maidontulokaan olisi yhtään vähentynyt, vaikken ole pumpannut töissä ollenkaan.

Mimmin hoitajaksi on vaihtunut kummitädin eli siskoni sijasta mummi, syistä jotka löytyvät toisen blogin puolelta. Mummin kanssa mimmi on myös aina viihtynyt mahdottoman hyvin. Ensimmäisenä hoitopäivänä kun tulin kotiin hän tuli hymyillen syliini, mutta heti pienen haluaksen jälkeen ojensi mummille kädet, että haluaa takaisin mummin syliin! :D

Työharjottelu tässä elämänvaiheessa saattaisi olla aika iso stressinaiheuttaja, sekä minulle että (sitä kautta myös) lapselle, joten olen tietoisesti vähentänyt kaikki stressaavat tekijät minimiin. Olen pyhittänyt kaikki illat ja vapaapäivät mimmin kanssa olemiselle. Ainut asia mitä olen tehnyt työn lisäksi ilman häntä on kuntosalilla käynti kaksi kertaa viikossa, missä hän on päässyt leikkimään lapsiparkkiin 45 minuutin ajaksi. Lisäksi olen yrittänyt kirjoittaa joka väliss
ä opinnäytetyötäni, lähinnä töissä tauoilla... Kotona olen keskittynyt olemaan vain mimmin kanssa ja jättänyt siivoukset ja muut vähemmälle, samoin  kaverien näkemiset ja muut aktiviteetit. Olemme jopa useamman illan olleet ihan vain kotona, ehkä ainoastaan piipahtaneet lähikaupassa. Lisäksi, koska ruoanteko on minulle yleensä suurin stressi (olen niin mielikuvitukseton keittiössä..) niin olen joustanut omista ihanteistani sen verran, että olen ostanut jo useamman purkin luomupurkkiruokaa mimmille enkä ole stressannut vaikka hoitajat ja isä ovat käyttäneet hänellä pääasiassa Natyn vaippoja kestovaippojen sijaan :)

Ja ehkä se kaikkein tärkein jaksamisen kannalta: kävin ensimmäiset viisi viikkoa nukkumaan mimmin kanssa samaan aikaan kello kahdeksan(!) illalla, ja nyt edelleen olen rajoittanut iltavalvomiseni maksimissaan tuntiin mimmin nukkumaanmenon jälkeen.

Kymmenen päivää jäljellä työharjoittelua!

Hoitolapsi ja työssä käyvä äiti

Aloitin viime viikon maanantaina työharjoittelun sairaalassa. Olin jo viime syksynä päättänyt tehdä viimeiset harjoitteluviikot pois nyt heti tämän lukukauden alussa, jotta saisin viimeinkin virallisesti sairaanhoitajan tittelin :) Kuitenkin viime hetkillä tuli pieni jänistys ja rupesin jo epäilemään itseäni ja sitä, mitä Mimmin henkiselle kehitykselle tekee näin varhainen ero. Syynä ei kyllä ollut oikeastaan se, ettenkö uskoisi hänen pärjäävän 8 tuntia ilman minua, vaan se, että liityin facebookissa "kiintymyysvanhemmuus"-ryhmään, jonka keskustelujen perusteella käsitin, että on lapsen kehitykselle tosi haitallista jos suhde tähän "primal care giver":iin katkaistaan liian aikaisin.

Pääsin kuitenkin yli tuosta pelosta ja omalla maalaisjärjelläni ja kokemukseni perusteella nyt luotan siihen, että Mimmi pärjää hyvin isänsä ja kummitätinsä kanssa kotona nämä kaksi kuukautta kun käyn "töissä". Luotan tähän ensinnäkin siksi, että Mimmi ei ole ns. suuritarpeinen vauva, joka olisi kovin kiinni minussa, vaan päinvastoin, hän ei tunnu enää paljon minua tarvitsevan. Hän myös pärjää helposti 8 tuntia ilman maitoa. Vaikka olisin hänen kanssaankin niin hän ei välttämättä muista imeä koko päivänä. Tärkein syy kuitenkin miksi uskalsin jo mennä "töihin" on se, että Mimmiä hoitaa kaksi hänelle tosi läheistä ihmistä, kummitäti ja isä (silloin kun koululta ehtii). Mihinkään ulkopuoliseen hoitopaikkaan en olisi vielä pitkiin aikoihin häntä valmis laittamaan.

Tähän mennessä onkin mennyt tosi hyvin. Minkäänlaista eroahdistusta ei ole ollut havaittavissa ja Mimmi on pärjännyt oikein mukavasti. Lisäbonuksena kummitädin kanssa hoitamaan tulee aina hänen koiransa, josta Mimmi tietysti tykkää tosi paljon. Muutamia tädin ottamia kuvia hoitopäivistä:

Koiraystävän vesikupilla on tosi hauska läiskytellä.

Aamupalaa.

Koirakin tykkää kovasti Mimmistä, sattuneesta syystä...

Kuuntelemisen arvoinen haastattelu

Asiaa lapsen (tai ihmisen) kosketuksen, hellyyden ja hoivan tarpeesta. Esimerkiksi siitä, kuinka luonnotonta on lapsen nukkuminen yksin ja kuinka tarpeellista se lapselle olisi. Ja pohdintaa siitä, kuinka opettajat, sairaanhoitajat tai muut ammattilaiset eivät saa enää koskettaa enää lasta tai ihmistä, vaikka se olisi äärimmäisen "hoitavaa" ja hyväksi itse kullekin.

Yle Areena Puheen Aamu: Iholla on ikävä



"Me eletään aika perverssissä kulttuurissa. Ajatellaan, että lasta ei saa koskettaa hellivästi. Se on pelottavaa ja kammottavaa, ja meidän pitää muuttaa tätä kulttuuria, koska lapset tarvitsevat syliä!" toteaa kulttuuriantropologi Taina Kinnunen.

Soseita naamaan

Kirjoittelin aiemmin ettei meillä soseiden syöminen onnistunut yhtään vaan pelkällä sormiruokailulla mennään. Nyt tilanne on vähän toinen. Olimme useamman viikon syömättä mitään sosemaista, kunnes vatsan toiminnan helpottamiseksi annoin Mimmille luumusosetta ja hän yllättäen halusikin syödä mielellään lusikasta. Kokeilin sitten pakkasesta muita soseita ja hän ahmikin mielellään kaikkea mitä vaan syötin lusikalla. Siitä lähtien hän on sitten syönyt sekä soseita, että sormiruokaa. Sormiruokailu sujuu nykyään oikein hyvin kun hänen pinsettiotteensa on jo niin tehokas, että ruoan käsittely on helppoa. Olen antanut myös lusikalla hänelle kiinteitä ruokia sillä hän syö lusikasta hyvin myös pieniä palasia esimerkiksi lihaa. Olen ollut hiukan yllättynyt siitä, ettei Mimmi ole edelleenkään kertaakaan kakonut mitään ruokaa vaan näyttää syövän tosi tehokkaasti melkein mitä tahansa.

Hyvin näyttää maistuvan myös isin tekemät nepalilaiset tuliset ruoat! Naama ei väännyt yhtään vaikka äiti vieressä valittaa kun on muka tulista... 

Meille on kehittynyt tällainen oma systeemi, että annan hänen usein syödä ensin itse sormiruokaa ja sen jälkeen syötän hänelle sosetta, johon sekoitan jäljelle jääneet pienet hippuset sormiruoasta, jotka hän jätti tai muita kiinteitä palasia. Ainut mikä tässä soseiden syöttämisessä vähän minua nyt epäilyttää on se, että jääkö meiltä kenties pois sormiruokailun ehkä tärkein "pointti" tai etu. Sormiruokailunhan ajatellaan olevan lapselle hyväksi siksi, että kun hän saa itse päättää mitä syö ja paljonko niin hänen oma kylläisyydensäätelykykynsä säilyy ja suhde ruokaan säilyy normaalina, kun ruokaa syödään ravinnon ja maun vuoksi, ei palkkiona tai väkipakolla. Omin sormin suuhun -kirjassa puhutaan tästä aiheesta, kuinka jo lapsuudesta meille luodaan (suurempia tai pienempiä) syömishäiriöitä sillä, että vanhempi päättää kuinka paljon lapsen kuuluu syödä ja milloin ja soseita annettaessa lapsi syö helposti enemmän kuin hän oikeasti tarvitsisi. Puhumattakaan nyt siitä, että ruokaa tuputetaan vaikka lapsi yrittäisi kieltäytyä.

Toivon, että pystyn tämän "uhkakuvan" kuitenkin välttämään sillä, että annan hänelle ruokaa vain silloin kun hän itse sitä haluaa, en todellakaan katso kellosta milloin pitäisi syödä tai laske montako pilttipurkillista menee. Ja ruokailu loppuu siihen kun hän kääntää päänsä pois ja sulkee suunsa. Vaikka tämä tapahtuisi jo ensimmäisen lusikallisen kohdalla. Mielenkiintoista on se, että Omin sormin suuhun -kirjassa kun puhuttiin siitä pelosta mikä joillain vanhemmilla saattoi olla, että jos lapsi saa itse valita mitä syö niin eikö hän syö vain makeaa ja jätä terveelliset ruoat pois. Ja vastauksena oli, että sormiruokailussa on huomattu, että lapsi valitsee itse hyvin monipuolisesti eikä lähes koskaan käy niin, että hän söisi vain herkut ja jättäisi muut. Meillä on niin, että tähän mennessä ei ole mitään ruokaa mistä Mimmi olisi kieltäytynyt, ei yhtäkään, kaikki näyttää maistuvan tasaisen hyvin. Eikä hän myöskään sormiruokaillessaan mitenkään erityisesti suosi makeita. Silloin aivan alkuun kun hän kieltäytyi soseista, niin hän saattoi makeita soseita kuitenkin ottaa ja pelkäsin, että tätäkö tämä nyt on, että vain makea kelpaa :) Nyt hän kuitenkin syö soseistakin mitä tahansa, eikä tähän mennessä nyt ole kieltäytynyt vielä mistään.

Vältä BPA:ta (erityisesti raskaana / imettäessä!)

Muoveista liukeneva yhdiste BPA eli Bisfenoli A on nyt yhdistetty pojilla mielialaongelmiiin ja yliaktiivisuuteen. Erityisesti siis raskaana ollessa, mutta toki itsesi ja isompien lasten takia myös muulloin vältä parhaasi mukaan muoveja ja erityisesti niiden/niissä kuumentamista! Muoveissa on muitakin haitallisia yhdisteitä toki, joten mitä enemmän pystyt käyttämään lasia, posliinia, emalia yms. muita turvallisia materiaaleja niin sen parempi.

BPA:ta liukenee esimerkiksi säilyketölkkien sisäpinnoilta, tästä(kin) syystä kannattaa siis suosia tuoretta ruokaa. Keittiön välineet nyt on itsestäänselvästi suositeltavaa olla puisia muovin sijaan, muovilautaset pois käytöstä (älä varsinkaan ikinä kuumenna niissä!) ja lapsille, vauvoille ja itselle lasiset (tutti)pullot. Yllättävätkin pikkujutut voivat lisätä kemikaalikuormaa, esimerkiksi jos sinulla on tapana juoda take away -kahvi aamuisin kertakäyttömukista, saat päivän BPA-annoksesi samalla juodessasi muovisen kannen läpi. Jätä siis kansi pois tai ota oma lasimukisi mukaan :)

Linkki tutkimukseen, jossa todetaan raskausaikana tai varhaislapsuudessa saadun BPA:n aiheuttavan yliaktiivisuutta ja mielialaongelmia pojilla. 

8 kuukautta täynnä

Kahdeksan kuukautta olemme eläneet jo kolmen hengen perheenä. Toiset sanovat, että "ne kasvavat niin nopeasti" ja kaipaavat sitä vauva-aikaa. Minusta taas tuntui jo viikon jälkeen kuin Mimmi olisi ollut kanssamme aina ja ainakin ensimmäiset puoli vuotta olivat kyllä kenties elämäni pisimmät. Ei siksi, että ne olisivat olleet elämäni kamalimmat niin kuin tuo sanonta yleensä tarkoittaa. Vaikka siinä piilee kyllä ihan pieni totuuden siemen, olen nimittäin kovasti odottanut hänen kasvavan. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan aina varoitellaan kovasti, että "Nauti nyt siitä vauva-ajasta, sit kun se lähtee liikkeelle niin sit sulla on kiire juosta perässä ja vahtia". En ole tätä uskonut (vaikka on naurettu, että "kyllä sä sit huomaat") vaan päinvastoin, olen odottanut kovasti, että hän oppisi itse liikkumaan ja saisi sitä kautta enemmän itsenäisyyttä ja vapautta tehdä mitä haluaa. Ja en edelleenkään ole vauvaihmisiä, vaan nautin huomattavasti enemmän vähän isomman lapsen kanssa leikkimisestä, kommunikoimisesta ja nauramisesta.

Nyt sitten vihdoin ja viimein ollaan siinä pisteessä, että hän konttaa, nousee seisomaan tukea vasten, ilmaisee itseään jo melko selkeästi ja osaa sanoa "äiti". Ja kyllä, olen tyytyväinen! Kaikki vauvat ovat erilaisia, tämä meidän vauvamme kun on vaatinut kaksikuukautisesta lähtien olla koko ajan pystyasennossa (seisomassa) sylissä ja muutenkin toiminnan keskipisteenä eikä viihtynyt yhtään yksikseen, niin on tämä vaan koko ajan huomattavasti helpompaa kun hänet voi laittaa lattialle ja hän osaa liikkua ja tutkia itsekseen maailmaa. Ja en oikein tiedä miksi pitäisi juosta perässä kunhan huolehtii, ettei lattiatasossa ole mitään vaarallista. Ai niin ja ehkä se tärkein, hän pärjää jo pitkän tovin ilman äitiä. Kävin tekemässä ensimmäisen työvuoron huvikseni ja hän viihtyi 8 tuntia oikein hyvin isänsä kanssa. Nyt saa sanoa, että "Kyllä se sitten vaikeaksi muuttuu kun hän rupeaa kävelemään/tulee uhmaikään/alkaa vierastaa jajaja.."  ;)

Vauva reagoi aikuisten reaktioiden mukaan

Vitsi, jonka muistan nuoruudesta (ei ehkä oikeasti mene sanatarkasti näin):

Pikku-Kalle tulee alakertaan verta vuotavan sormen kanssa. Äiti kauhistuu: "Mitä sinulle on oikein sattunut? Etkö edes itkenyt yhtään?" Pikku-Kalle vastaa: "En tiennyt, että olit kotona".

Kuvaa hyvin sitä, miten suuri osa lasten reagoinnista sattumisiin ja kipuun on aikuisten odotusten täyttämistä. Lapset osaavat selvästi jo tosi pienestä saakka kuulostella aikuisten reaktioita asioihin ja käyttäytyä sen mukaan. Ollaan puhuttu tästä kavereiden kanssa monesti, että varmaan suurin osa lasten "kivusta" ja itkusta on huomion hakemista aikuiselta ja tietyn käytösmallin täyttämistä, koska lapsi on opetettu siihen pienestä asti, että esimerkiksi lapsen kaatuessa aikuinen odottaa hänen itkuaan ja kivun näyttämistä.

Jean Liedloff puhuu myös tästä aiheesta kirjassaan Continuum Concept, kuinka hän hämmästyi viidakon alkuperäiskansan lapsien omatoimisuutta ja sitä kuinka he eivät satuttaessaan itsensä juosseet heti aikuisen luokse hellittäväksi ja lohduteltavaksi. Hän on sitä mieltä, että lapset (ja ihmiset ylipäätään) käyttäytyvät aina (tiedostamattaan) sen mukaan mitä heiltä odotetaan.

Olen itse huomannut Mimmin kanssa hyvin sen kuinka suuri kipukynnys hänellä oikeasti on ja kuinka vahvasti hän reagoi aikuisen reaktioihin. Olen yrittänyt tietoisesti rauhoittaa omia reaktioitani ja opetella reagoimaan eri tavalla kuin "normi" on. Yllättävän vaikeaa! Aluksi muistin tämän aina vasta jo "säikähdettyäni" ja voivoteltuani vauvan kaaduttua, mutta pikku hiljaa nyt muutamassa kuukaudessa olen jo päässyt siihen, että hänen kolauttaessaan ilmeeni ei ole enää (ainakaan suurimmalla osilla kerroista) kauhistunut vaan hymyilen reippaasti ja en ole huomaavinani tapahtunutta. Sillä, että ei ole huomaavinaankaan tapahtunutta, tarkoitan siis, että ne muutamat taktiset sekunnit vahingon tapahduttua on reagoimatta ja seuraa, että alkaako lapsi itkeä, eli toisin sanoen sattuiko häntä oikeasti vai ei, ja vasta jos huomaa, että lasta oikeasti sattui niin silloin tottakai on hänen tukenaan, tosin silloinkin vain saatavilla, ei reagoimassa lapsen puolesta! Nopeasti huomaa kuinka harvoin lasta oikeasti sattuu niin paljon, että itkulle tai voivottelulle olisi tarvetta ja kuinka nopeasti hän jatkaa tekemisiään jos tilannetta ei pysähdy dramatisoimaan.

Tarkoitus ei siis ole todellakaan vähätellä lapsen kipua, kieltää häntä näyttämästä kipua tai evätä häneltä lohtu ja pääsy syliin silloin kun häntä oikeasti sattuu. Tarkoitus on vain kasvattaa lapsesta itsenäinen, eikä opettaa häntä siihen, että pienikin kipu on jotain niin kamalaa, ettei siitä selviä itse ilman vanhempien tukea ja lohtua. Tärkeää onkin, ettei lapsen kipua mitätöi joko eväämällä häneltä lohtu kokonaan tai sanomalla jotain kannustavaksi tarkoitettua mutta oikeasti lasta mitätöivää kuten "Ei noin pieni kolaus satu" tai "Eikai nyt noin iso tyttö enää tollaista itke" vaan yksinkertaisesti ainoastaan olla reagoimatta tapahtuneeseen vahvemmin kuin lapsi itse.

Kuten sanoin, Mimmin kanssa huomaa tosi selvästi kuinka eri lailla hän reagoi silloin kun aikuinen kauhistuu. Esimerkkinä olimme junassa juhannuksen jälkeen ja hän raapaisi itseään poskeen. Nainen vieressä, jonka kanssa juttelin kauhistui aivan hirveästi ja rupesi ääneen voivottelemaan, että ai kamala, kuinka hirveästi sitä nyt varmaan sattui. Mimmi alkoi tietysti itkeä, nostin hänet syliin ja hän katsoi minuun ja lopetti itkun. Sitten hän katsoi tähän naiseen, joka edelleen näytti täysin järkyttyneeltä ja rupesi vielä uudestaan voivottelemaan. Yllätyksekseni Mimmi rupesi uudestaan itkemään, sellaista puoliväkisin väännettyä itkua, jota en ole koskaan aiemmin kuullut, ja jatkoi tätä naista katsellen, aina välillä kääntyen minuun outo ilme kasvoilla kuin ihmetellen, että mitähän tässä nyt oikein tapahtuu :D

Toinen esimerkki kun olin kampaajaystävälläni muutama päivä sitten ja Mimmi leikki edessäni lattialla. Hän muksahti lattialle ja rupesi sitten parkumaan. Ihmettelin ääneen, että mitenköhän se nyt noin kovasti rupesi itkemään vaikka ei edes näyttänyt, että se olisi muksahtanut mitenkään kipeästi.  Silloin kampaajani totesi selkäni takaa, että "Anteeksi se taisi olla minun vikani kun säikähdin niin kovasti, että se katsoi minun ilmettäni ja pelästyi sitä".