Jossain sairaaloissa suositellaan, ettei vauvan kanssa lähdetä ulos kahteen viikkoon syntymän jälkeen. Ilmeisesti on myös melkoisen yleistä, ettei vauvan kanssa kauheasti käydä ulkona tämän jälkeenkään, niin paljon olen itse saanut ihmettelyjä osakseni vauvan kanssa liikkuessa. Naisilta, lähinnä. Korjatkaa jos olen väärässä... Osittain ihmettely kyllä kohdistuu minuun, sillä vielä vauvan ollessa jo kuukauden ikäinen moni totesi, että "Vau, olet
jo jalkeilla ja liikkeellä vauvan kanssa!".
Oma näkemykseni tähän aiheeseen on tietysti hyvin suppea, olenhan vasta ensimmäistä kertaa äiti, enkä ole tehnyt mitään yleistä tutkimusta aiheesta.
Musta tuntuu kuitenkin, että jos äitillä ei ole syytä jäädä kotiin (esim. syntymän jälkeen kivut) niin en näe mitään syytä miksi vauvan kanssa pitäisi viettää tuota kahta viikkoa kotona!
Minulle on kerrottu, että kuulemma joidenkin suositusten mukaan vauvan kanssa ei saa myöskään käydä ulkona jos on yli 10 astetta pakkasta.. Entäpä sitten eskimovauvat? Vai johtuuko tämä siitä, että nykyajan äitejä pidetään niin uusavuttomina etteivät he osaisi laittaa vauvalle tarpeeksi vaatetta päälle? En usko, että missään alkuperäiskulttuurissa tai muissa kuin meidän länsimaissa lapsen kanssa jäädään kotiin ja "suojellaan" vauvaa kaikelta: pakkaselta, auringolta, meteliltä, ihmisiltä, taudeilta,
elämältä.
Alussa minusta tuntui, ettei vauvalle ollut oikeastaan mitään väliä missä oltiin: turvassa äidin sylissä se tuskin huomasi edes ollaanko kotona vai keskellä kaupunkia. Itse olisin tullut mökkihöperöksi jos yhtäkkiä töiden loppuessa olisin jäänyt kotiin nysväämään. Nyt vauvan vanhettua taas tuntuu, että jopa vauva tylsistyy ja äksyyntyy kotona! Sen sijaan heti kun päästään liikkeelle niin se on todella "hereillä" ja innoissaan seuraa ihmisten touhuja sekä uusia maisemia. Vauva myös nukkuu kantorepussa hyvin, ja täytyy olla joku todella merkittävän kova ääni, että hän siitä häiriintyy ja herää.
Mielestäni myöskään ihmisten välttelyssä ei ole mitään pointtia, päinvastoin, lapsen kuuluu päästä elämään kiinni jo heti alkuunsa, eikä tottua hiljaisuuteen. Ja elämään kuuluu muut ihmiset, valitettavasti meidän kulttuurissamme vaan eletään melko yksinäistä elämää. Toivon todella, että pystyisimme antamaan vauvalle nepalilaisesta kulttuurista parhaita paloja, joista yksi on vankka yhteisöllisyys. Se, että asutaan ja eletään yhdessä ja ihmisiä on jatkuvasti ympärillä. Ihmistä ei ole luotu yksineläjäksi. Nyt olemme San Franciscossa mutta täälläkin nepalilaisten oma yhteisöllinen kulttuuri on vahva. Vauvakin tuntuu nauttivan todella kovasti siitä, kun sen ympärillä kerääntyy iso läjä ihmisiä leikityttämään ja ihmettelemään ja keskittymään vain häneen. Kävimme juuri nepalilaisten luona katsomassa Super Bowl Sundayn ottelua San Francisco vastaan joku toinen, ja vauva todella nautti huomiosta, eikä väräyttänyt silmääkään jalkapallofanaatikoiden huudolle ja kirkumiselle pelin aikana. Kun hän väsyi niin hän sitten vain nukkui siinä, vieraan tädin sylissä, keskellä kaikkea. Tämäkin on vain minun subjektiivinen kokemukseni, mutta en ole vieläkään tavannut yhtäkään nepalilaista lasta, joka olisi ujo samalla lailla kuin suomalaiset lapset, joille vielä kouluiässäkin uusien ihmisten tapaaminen tuntuu olevan koettelemus.
Ymmärrän, että lapsen syntymän jälkeistä aikaa on hyvä pyhittää kotona olemiselle, vauvaan tutustumiselle ja lepäämiselle, siinä tapauksessa, että äiti tarvitsee tätä aikaa, jos vauva/vanhemmat ei nuku öisin, on vaikeuksia imetyksessä,vaikea päästä "äitiyteen" kiinni tai joku muu syy. Olen kuullut mielipiteitä, että vauva saattaa stressaantua siitä, että kotona on paljon vieraita tms. Minä uskon kuitenkin, että pieni vauva on vielä niin sinut itsensä kanssa ja hänen itsetuntemuksensa ja omasta tilastaan viestittäminen on vielä niin vahvaa, että vauva näyttää kyllä jos häntä jokin stressaa! Niin kauan kuin vauvaa kuunnellaan ja äidillä on rohkeus tulkita ja tehdä niinkuin vauvalle on hyväksi, esimerkiksi ottaa hänet pois vierailta jos näyttää ettei vauva viihdy heidän kanssaan, niin ei ole mitään syytä yrittää varjella vauvaa sen enempää näkemästä vanhempiensa elämää sellaisena kuin se oli ennen häntä.
En ole lukenut Pamela Druckermanin kirjaa
Kuinka kasvattaa bébé, mutta ilmeisesti siinä punaisena lankana on ajatus, joka minusta kuulostaa hyvin fiksulta: Lapsen ei kuulu olla elämän keskipiste, jonka ympärillä kaikki pyörii hänen tultuaan maailmaan vaan lapsi tulee maailmaan osaksi vanhempiensa elämää, joka jatkuu kuten ennenkin. Jos haluaa niin tämän voi nähdä negatiivisena ja lapsen laiminlyömisenä, mutta itse uskon, että lapsi voi elää paljon paremman elämän ottamalla osaa vanhempiensa elämään kasvaen siinä sivussa tasavertaisena perheenjäsenenä, jonka tarpeet toki myös huomioidaan mutta joita ei liioitella.
Ja lopuksi tunnustus, nyt lastensuojeluihmiset valppaana: me emme olleet kahta viikkoa neljän seinän sisällä, vaan ajoimme synnytyssairaalasta suoraan Chicosiin syömään.
