Tiedättekö mitä eniten haluaisin oppia lapselta?
Tai siis "oppia takaisin", koska olen sen kadottanut. Sen, että lapsi pystyy antamaan anteeksi HETKESSÄ. Instantly. Muuttamaan pahan mielen iloksi syyllistämättä ketään!
Lapsi on niin täydellinen. Se elää niin hetkessä, että vaikka minä huutaisin ja lapsi itkisi, niin sekunnin sadasosassa se jo hymyileekin kuin Naantalin aurinko, täysin vilpittömästi, täynnä rakkautta ja syyllistämättä minua tai itseään tai jättämättä mitään kaunaa kytemään. Miksi minä en edes silloin pysty yhtä nopeasti luopumaan omasta tunteestani ja vastaamaan lapsen hymyyn?
Aikuinen aina kantaa sitä kiukkuaan matkassa vielä jälkikäteenkin, kohdistaa sen lapseen, eikä pysty muuttamaan sitä tunnetilaansa, ärsytystään sekunnissa vilpittömäksi rakkaudeksi, vaikka kuinka rakastaakin lastaan! Vaikka oman lapsen kanssa sen pystyykin tekemään nopeasti, koska unconditional love, vaatii se silti aina vähintäänkin sen tietoisen hetken.
Tämän haluaisin niin oppia lapselta uudestaan, hetkessä elämisen ja sen rakkauteen keskittymisen egokiukuttelun sijaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti